KAHDEN TUHANNEN KATSOJAN ANGSTIHAASTE!

Jos saatte katsojalukuni kahteen tuhanteen ennen Toukokuun viidettä päivää, minä, Nico Pohjola lupaan ja vannon kirjoittaa teennäisen positiivisen blogikirjoituksen ja keksiä kymmenen hyvää puolta elämästä! Kusitte viimekertaisen haasteen, jospa tällä kertaa teistä olisikin johonkin!

Outous pähkinäkuoressa

Olen tavannut säälittävän elämäni aikana aika vitun typeriä/ärsyttäviä ihmisiä, siis oikeita maanvaivoja. Sittemmin olen alkanut ihmetellä tätä etenkin teini-ikäisten keskuudessa esiintyvää kapeakatseista muoti-ilmiötä: "Persoonallisuus on perseestä!"

Olette varmasti kaikki joskus tavanneet "outoja" ihmisiä. Oletteko te epäpyhät perkeleet koskaan miettineet näitä tilanteita objektiivisesti? Varmasti meistä jokainen tuntee joitakin tahdittomia mulkkuja jotka enemmän tai vähemmän tahattomasti loukkaa toista ihmistä keskustelutilanteissa. Anyway, tapaat vaikkapa kotikaupunkisi/kellarisi keskustassa jonkun normista poikkeavan henkilön (enkä nyt viittaa hipsteriin) ja tämä alkaa automaatiosta vituttaa sinua. Entäpä jos tässä tilanteessa vertaisit tätä oudoksuttavaa kaveria johonkin todelliseen riesaan? Siihen vittupäähän joka heittää typeriä mielipiteitään puolitutuille, aukoo päätänsä, etc... Sitten tulee vastaan se kaveri keltaisessa T-paidassa ja vihreissä farkuissa ja jotenkin kanavoit aggressiosi näitä ihmisiä kohtaan tietämättäsi häneen. Tämä saattaa toki kuulostaa kofeiiniaddiktin horinalta, mutta olen pohtinut tätä käsitettä viimeiset viisi minuuttia ja tullut siihen tulokseen, että eteenkin nykyajan nuoret ovat vielä kapeakatseisempia kaappihomoja kuin vanhainkodin 80-vuotias Eino, joka on vain yksinkertaisesti kyllästynyt vihaamaan erilaisuutta. Nykyään taas ollaan asemassa jolloin nenäkkäät ääliöt elävät sosiaalisten paineiden orjina ja sen vuoksi morkkaavat kaikkia, jotka eivät kuulu heidän omaan massaansa... Vaikka itse morkattavat tietoisesti olisivat ihan eri "sceneä".

Käytetään esimerkkinä erästä henkilökohtaista instanssia: Kuljen muina miehinä keskustassa ja joku viisitoistavuotias räkänokka tulee urputtamaan minulle pitkästä tukasta ja "hintahtavasta" ulkonäöstä. Nykyään Oulun keskustassa ei enää edes seitenkymppiset, vittuuntuneet muorit jaksa urputtaa minulle olemuksestani ja sitten joku minua kolmisen vuotta nuorempi kakara jaksaa... Onko meidän sosiaalinen yhteiskuntamme jotenkin taantunut? Huvittavinta skenariossa oli se, että tämä nuorimies piti omaa limenvihreää tuulitakkiaan ja lökäfarkkujaan ilmeisesti täysin vakavastiotettavana eikä aavistanutkaan, että tämä look olisi minusta äärimmäisen "gay". Siinä sitten ystäväni kanssa naureskelimme nuorukaisen näsäviisaille kommenteille. Kaveri kehtasi jopa alkaa heittelemään minulle naisasioista, johon vastasin että "Kello on jo vähän yli kahdeksan, eikö mamma kutsu jo kotiin?". Halpa heitto, tiedän mutta miten 160 senttimetriä hatun kanssa, selkä suorassa seisova junnu uskaltaa tulla täysi-ikäiselle kaverille heittelemään juttua naisista kun itse on todennäköisesti pahimmillaan nuuhkinut isosiskonsa pikkuhousuja? Tietenkin itsekin olin (ja olen edelleen) paikoin nenäkäs ja ylimielinen, mutten todellakaan uskaltanut useampaa päätä pidempää kaveria mennä haastelemaan hurjimmissa unelmissanikaan? Eikö yläastekakaroita yksinkertaisesti piestä tarpeeksi? Ei sillä, että itse olisin tätä tekemässä mutta en kiellä etteikö mieleni tekisi...

Taisin eksyä kontekstista, anyway... Pointtina oli se, että 40 vuotta täyttävä faijani kertoi minulle, että hänen teini-iässään homottelu oli coolia. Itse kun olin kavereiden kanssa ala -ja yläasteella, ei homous ollut mitenkään outoa tai väärin, sillä monet meidänkin kaverimme hässiskelivät poikien pukuhuoneessa. Onko muoti muuttunut taas siihen junttimaiseen ennakkoasenteeseen, että jos olet outo, homo, rokkari tai mielenvikainen, sinun nenillesi saa hyppiä vaikka olisit kaveria metrin pidempi ja paljon vahvempi? Myös viisitoistakesäiset pikkuserkkuni monesti inisevät ikäluokkansa poikien retardaatiosta, mitä en käsitä. Eikö tuossa iässä pitäisi yrittää kaikkensa saadakseen sitä kaiken elämän Alfaa? Nämä jannut sitten syljeskelevät tyttöjen kengille ja aiheuttavat itsetietoisesti sukupuuttoa homo sapiensrodulle, kun tulisi panna teiniraskauksia alulle? ...No, eipä se minua haittaa, ihmisyys on ihan perseestä. Kaipa tässä systeemissä jokin on menossa pahasti päin vittua... En toki halua kuulostaa pikkuvanhalta 18-kesäisenä haukkuessani "nykynuoria", mutta asia on ihan oikeasti näin... Myös tuntuu, että kaikki teinit kutistuvat vuosi vuodelta. Kun minä olin 13, olin lähes metrikahdeksankymmentä. Nykyään tuntuu, että kakrut ovat kymmenvuotiaan koossa. Elämäntavat... Rööki ja vastaavat, mietin vain, että missä vitussa se moderni kasvatus viipyy? Elämme aikana jolloin kaikki muu paitsi pedofilia on sallittua ja silti kaikkea mahdollista erilaisuuteen viittaavaa vihataan. Tulevatko nykyään kaikki yläasteikäiset maaseudulta/lestadiolaisperheistä? Tottakai kaikilla on ennakkoluuloja, mutta hei haloo. Emme me elä enää kasareilla...

Viesti ystävättäreltäni: "You have truly lost everything"

Tällä kertaa palaan viihdyttämään teitä muiden yksityisasioista ah, niin kiinnostuneita Suomalaisia puhumalla teille yksityisasioistani.

Ihan näin realistisella tähtäimellä, minä olen aika vitun lahjaton ihminen. En osaa kovin montaa hyödyllistä asiaa, ja netkin jotka osaan, osaan puolivillaisesti. Olen ehkä verbaalinen lahjakkuus, soitan taitavasti kitaraa ja osaan vittuilla ihmisille tarpeen tullen, mutta siihen se jääkin.

Erään enemmän tai vähemmän aidosti huolestuneen ystävättäreni mielestä elämäni on menossa alamäkeen, mikä ehkä johtuu lisääntyneen huolettoman alkoholinkäyttöni, välinpitämättömän asenteen, yleisen vihamielisyyden ja harkitsemattoman käytöksen johdosta. Mutta onko tämä kaikki tuomittavaa, jos voin ihan rehellisesti sanoa olevani onnellisempi kuin olen koskaan lyhyen muistini mukaan ollut? Joidenkin mielestä olen kävelevä luonnonkatastrofi, kuntaas toisten mielestä on jotenkin niin vitun taiteellista elää päivittäisessä "kiirastulessa". Myönnän, että olen viettänyt elämäni nyt teini-iän alkamisestä lähtien eräänlaisella "Haistakaa vittu-asenteella", mutta kun on "menettänyt kaiken", ei pitäisi olla enää mitään menetettävää. Ehkä voisin ihan vittuillessani todistaa tämänkin väitteen vääräksi ja mennä sotkemaan raha-asiat, ihmissuhteet ja oman psyykkeeni vielä taitavammin. Pystyn kyllä alittamaan riman vielä tästä tilanteesta kevyesti, silti monen mielestä olen elämäni surkeimmassa jamassa jos en juurikaan muista hoitaa asioita kuten vuokra, etc... Ja vietän viikonloppuni miellyttävän turrassa mielentilassa. Mutta tätähän se on, elämä on ihanaa juuri sellaisenaan. Eihän nämä asiat tästä tule koskaan paranemaan.

"It's such a wonderful life, I know nothing's gonna be alright." - Murderdolls

Saatan kuulostaa siltä tyypilliseltä pessimistiltä, mutta pyrin kyllä tuomaan esille ihan järkevän pointin. Ihmisen elämä on loppujen lopuksi aika turha kokonaisuus. Olemme täällä suurin osa turhaan ja osa meistä tekee "suuria tekoja", muta todellisuudessa nämä suuret teotkin ollaan tehty ihan turhaan. Kaiken kukkuraksi lopulta tämä universumi murenee ja kaikki meidän tekomme pyyhkiytyvät kaikesta historiasta ikuisuudeksi. Aikakäsitys itsessäänkin murenee ja kaikki mitä joskus oli, pyyhkiytyy lopullisesti. Universumi paikkana romahtaa ja Adolf Hitler on aivan yhtä mitätön kuin sinäkin, joka tätä olet typeryyspäissässi ruvennut lukemaan. Todellisuudessahan elämä on aivan yliarvostettua.

Siitä vähiten kiinnostavasta aiheesta

Teen tämän näin paremman tekemisen puutteessa, ja koska kuuntelen muutenkin liikaa musiikkia. Se on yksi niistä harvoista asioista joista voin oikeasti väittää tieteväni jotain.

Joo, olen hintti joka diggailee Suomen suurinta vientituotetta, HIMiä. Itseasiassa se on suosikkiyhtyeeni tämän säälittävän universumin säälittävistä bändeistä.

Anyway, HIM julkaisi tänään uuden Tears on Tape-albuminsa, jonka minä tietystä fanboyna ennakkotilasin jo kauan aikaa sitten. (Todellisuudessa huomasin tämän olevan mahdollista viikkoa ennen julkaisua) HIM lupaili paljon kyseiseltä levyltä, kuten esimerkiksi paluuta musiikillisille juurilleen. Tämä myös kävi osittain toteen, mutta minusta tämä on yksi kokeellisimpia HIM-levyjä edellisen ohella. Bändin soundi on toki palautettu siihen vanhaan tuttuun, jossa rumasti turisevia kitaroita on siis ihan vitusti ja kiippareiden volyymi vittumaisesti minimissään, mutta biisejen rakenteet ovat hyvin epätavallisia yhtyeelle. Ville Valon äänensävy myös on paikoin hieman oudoksuttava, mitäköhän vittua sekin piripää on nenäänsä vetänyt, kun hänen soundistaan on tullut niin pahasti nasaali?

Nyt saan tämän kuulostamaan paskalta levyltä, se ei ollut tarkoitukseni. Tears on Tape on yksi HIMin vahvimpia julkaisuja vuosiin ja biisit ovat kaikki mielenkiintoisia omilla tavoillaan. 

Levy alkaa komeasti kiippari-introlla nimeltä Unleash the Red, jossa yhdistetään 70-luvun analogikiipparisoundia raskaaseen melodiakiertoon, joka saa sinut tuntemaan kuin pelaisit NES-pelikonsolilla jotain varhaista saatananpalvontasimulaattoria. 

Seuraavana levyn todellinen avausraita All Lips Go Blue oli itseasiassa minulle kokemuksena jopa hieman puuduttava vain koska oli kuullut sen jostain Brittiläisestä radiosta kuukausia ennen levyn julkaisua ja luukuttanut kappaleen puhki. Tosin erinomainen viisu oli kyseessä, sillä se teki selkeästi kunniaa Type O Negativen goottimetallimeiningille ja kuulosti oivasti Greatest Lovesongsin aikaiselta HIMiltä, ennen Jenkkejen levymyyntipaineita ja ennen Skrillexin debyyttilevyä, ennen Justin Bieberin uraa ja ennen Twitteriä. 

Seuraavana Love Without Tears alkoi komeasti turisevalla kitarariffillä ja kappaleen kulku oli miellyttävän keskitempoista ja melodista. Olenkin aina ihaillut herra Valon säveltämistaitoja melodioiden saralta. Kosketinsoittaja Burtonin suoritus on tuttuun tapaansa erinomaista, harmi vain että se ei tällä levyllä parrasvaloihin päässyt, sillä kyseessä on vahvasti kitaravetoinen levy. 

I will be the End of You alkaa runsassointisella Sabbathilta varastetulla riffillä, mikä toimii ihan vitun hyvin! Biisi esitettiin alunperin Turussa Tapaninpäivänä ja ryssittiin Tavastian uudenvuodenkeikalla. Levyllä se toimii huomattavasti paremmin, sillä Valon ääni pysyy kasassa ja raskaat kitarat tuovat tämän ehkä jopa AC/DC-henkisen biisin alle mukavan Sabbathmaisen soundimaailman.

Levyn nimikkobiisi ja single Tears on Tape on yksi kahdesta levyn balladista. Tears on Tape on edennyt erinomaisesti Jenkkilehti Loudwiren yleisöäänestyksissä ja onkin erinomainen balladi, vaikkakin mielestäni uutukaisen tylsimpiä hetkiä. Hieman Screamworks... (2010)-henkinen luritus on vain ehkä hieman turhan pliisu makuuni.

Toisessa singlessä nimeltä Into the Night onkin jo hieman enemmän palleja. Rokkiriffillä lähtevä jytäbiisi on koko komeudessaan taidetta ja kertosäkeessä Villen falsetit soivat kauniisti. Tosin HIM:illä on ollut viimevuosina tapana laittaa levyjensä paskimmat biisit singleiksi, joten tämäkin hyvä biisi on HIMin tasolla melko keskinkertaista.

Hearts at War on ehdottomasti yksi levyn parhaita hetkiä, taas kerran komeaa riffirokkia jossa Villen sävellys/sanoitustaito pääsee kunniaansa. Kertosäkeen sanat jäävät tehokkaasti soimaan päähän ja perkeleen isot kiipparimelodiat ovat puhdasta kultaa käärittynä mithrilketjuun suoraan Tolkienin kieroimmista seksifantasioista!

Trapped in Autumn on yksi Tears on Tapen enemmän tai vähemmän karmivista kiippari-instrumentaleista. Biisissä nätisti kilkuttavat pianot ja kylmät kiipparimatot tuovat sellaisen mukavan onton fiiliksen juuri ennen levyn ehkä parasta biisiä, mikä ei ole todellakaan huono juttu!

No Love on taas näin yllättäen kitarariffillä ajettua Rokkia. Biisi on hyvin kasarihenkinen, mikä ei minua haittaa. Kertosäkeen lemmenkaipuu yhdistettynä Right Here in My Arms (Razorblade Romance, 2000)-henkiseen renkutukseen toimii aina.

Drawn & Quartered on ihan vitun hyvä balladi, levyn pisin biisi on abouttiarallaa viisiminuuttinen, erittäin kaunis teos joka edustaa HIMin romanttisempaa puolta. Biisistä tulee mieleen Join Me:n herkkyys ja Screamworksin kepeä poprockfiilistely. En voi kun epäillä seksuaalista suuntautumistani biisin kertosäkeessä, jonka popahtavat melodiat saavat musiikillisen penikseni seisomaan kovemmin kuin edes runkatessani. Niinkin perverssiltä kuin vertaukseni saattaakin kuulostaa, tämä on positiivinen kommentti kaikin tavoin.

Lucifer's Chorale on selkeä tribuutti Sunn0n Drone Doom-fiilistelylle. Biisi sisältää pelkkää kitaran turinaa about minuutin verran. Ainoa varjopuoli ovat lähes kivuliaat kitarakierrot, joita voisi verrata porakoneeksi tärykalvossasi.

When Love Starts To Die on Tears on Tapen täydellinen päätös. Herkät lyrikat ja Black Sabbath/Type O Negative/Cathedral-henkinen helvetillisen hidas poljento Villen alarekistereiden ohella tuo kivasti mieleen Venus Doomin (2007) ajoittaisen Doom Metal-flirttailun, mikä ei minua todellakaan haittaa sillä tämä on minun suosikkimateriaaliani HIMiltä. Tämä bändi on todellakin parhaimmillaan raskaampina hetkinään, vaikka kovasti pidänkin myös HIMin kauniista powerballadeista, kuten edellämainittu Drawn & Quartered. Mukavan karmivat kiipparisoundit kertosäkeessä tuovat myös sen tarvitun metallisävyn, minkä suurin osa äijäliiton kaappihomoista kieltävät jo ensimmäisillä nuoteilla.

Kiss the Void on erillinen raita, vaikka loppupeleissä se on hyvin yhtenäinen When Love Starts to Die:n kanssa, lasken tämän kauniilla kitaralla koristellun instrumentalin osaksi sitä biisiä, joten tämä ei suurempaa arviota tarvitse.

Näin pähkinäkuoressa: Suurella intohimolla seuraamani bändin uutukainen on ihan VITUN kova lätty, enkä kadu käyttämääni kolmeatoista euroa iTunesin nettikaupassa.

Miksi, Shem? Miksi!?

Joillekin saattaa ehkä misogynistisen huumorintajuni viljelemisen jälkeen kaappifeminismini tulla hieman yllätyksenä, mutta heittäkäämme se sivuun. Haluan nyt kysyä naisilta heidän itsetunto-ongelmiensa syistä vedoten anonyymisti muutamaan kokemukseeni heidän kanssaan.

Miksi vitussa naisen itsetunto on Suomessa niin vitun pohjamudissa kuin vaan voi olla? Vaikka harva sitä uskookaan, olen naisten suuri fani ja eritoten minua vituttaa osittain jopa surettaa tilanteet joissa todistan ystävieni heikkoa itsetuntoa/vaurioitunutta minäkäsitystä. Satun nimittäin tuntemaan saatanan lahjakkaita nuoria naisia omissa rooleissaan, jotka rankaisevat itseään liian rankalla kädellä pienistä virheistä, supermalleihin verrattavia kaunottaria, jotka vertaavat itseään Tukiaisen kaksoisolentoihin, jne. Tyypillisiä naiskliseitä. Se mitä en vain tajua on, että miksi vitussa nämä kliseet käyvät niin perkeleen usein toteen? En todellakaan nauti kuunnellessani ystävieni vuodatuksia liittyen heidän huonoihin puoliinsa, sillä yleensä ne ovat helvetillisillä kalibereilla liioiteltua paskaa. Jotenkin minusta tuntuu, että juuri se nätimpi sukupuoli pitää tietoisesti itseään miestä alempi-arvoisena vaikkakin tasa-arvo on mielestäni eritoten rakkaassa Suomessamme suhteellisen hyvinvoivaa... Jossain paikoissa jopa kääntymässä toisinpäin.

Tottakai jotkut äärifeministit syyllistävät tästä edelleen miehiä, mutta itse pidän tätä perättömänä panetteluna koska suurin osa parhaista ystävistänikin ovat tässä asiassa vahvasti naisten puolella ja yleensä kohtaamani sovinismi on vain typerän huumorin tuote. Jos me miehet oikeasti olemme tähän syyllisiä, taitaa olla että alan harkita itsemurhaa entistä tarkemmin. Jokseenkin yleensä pystyn muiden epäonnelle nauramaan ja vitsailemaan näin suht. anonyymissä blogissa, mutta tämä asia ei enää huvita edes minua.

"So beautiful with a blood-stained head. I wish I could've been there" - The Murderdolls

Koska säälin heitä

Jollette tienneet, pidin kovasti Paramore-yhtyeestä aikoinaan. Minua ei kiinnosta mitä te tästä minun ei-niin-salaisesta musiikillisesta suosionkohteestani ajattelette, mutta heidän uusin albuminsahan on hatullinen paskaa.

Onko se jotain taiteellista itseironiaa, että Paramoren uusimman levyn singlet kuulostivat aivan kamalalta kuralta? Itsehän tutustuin Amerikkalaisjättiin jo heidän debyyttilevynsä "All we Know is Falling":n aikoihin. Diggasin kovasti tästä hieman punkahtavasta Rock-asenteesta, mutta tämä tietysti keveni vuosien mittaan. Suurin menestys käsittääkseni tapahtui kakkoslevy "Riot!":n aikana, mitä en yhtään ihmettele sillä se on täynnä tarttuvaa poprokkia. Loistava levy, ellen itse sanoisi... Seuraava levy olikin toimiva hiilipaperikopio edellisestä, vaikka yksi musiikkivideo siihen sysipaskaan Twilight-franchiseen sijoittuikin.

SITTEN tuli se vitun pohjamuta: Täysin inkoherenttia Indie-älämölöä uudemmilla sinkuilla. Eihän niistä perkele saa edes mitään irti... Vitun hipsterit, olette pilanneet musiikkimaailman tulevaisuuden. Itsekin eräänlaisessa Hipster-indie-mikävitunliebändissä soitin, mutta siinä sentään oli enemmän järkeä kuin typerästi kiekuva laulajatar, (älkää käsittäkö väärin, neiti Williams osaa kyllä asiansa edellisillä levyillä) ja tylsä kitarariffi... Miksi liika musikaalisuus saa aikaan epämusikaalisuutta?

"Let the suicide of music take control" - Deadsy

Shameless self-vitun-promotion!

Hei, te vastenmieliset mulkunperserunkkarit! Minä ja hengentuotteeni: Nikki Suicide's Immoral Existence Band, teemme albumia. Wau! Siis vähäks päheetä? Anyway, yhden esikatselupaskan olemme pistäneetkin teidän harmiksenne internetin surumieliseen maailmaan ja tässähän toi olis: HOMOT!

Dying in Dreams

Syntynyt yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä ja se vituttaa

Hei, te vitun rumat ja typerät ihmisperseet!

Tänään minä aion inistä teille siitä miten minua ärsyttää nykyajan purkkapopjenkkipopulaarikulttuuri. Siis eihän se minua muuten erityisemmin kiinnostaisi, mutta siirrymme taas lempiaiheeseeni eli Type O Negativen ylistämiseen.

Siis minua vitutttaa katkerasti se kuinka karseaa paskaa ihmiset kehtaavat radioihin, telkkareihin ja jopa vessan seinätuherruksiin tunkea. Periaatteessa minulla ei ole mikään sitä vastaan, että Jenkkiläinen botoxlutka tienaa elantonsa lausumalla huonoa runoutta halvan dubstepkopioinnin (ks. Nicki Minaj) koristamana, mutta kun se syrjäyttää sellaiset nerot kuin Ville Valo, Peter Steele, John Lee Hooker, Jay Gordon, Carlton Bost, Christopher Hall tai Elijah Blue Allman (Googlaa nämä nimet, minä en ole mikään hipster), asia kyrpii minua suunnattomasti. Tiedän vain yhden henkilön, joka on päässyt Beatleshittejen raiskaamisesta kuin koira veräjästä ja se on Peter Steele. Tiedän vain yhden ihmisen, joka on onnistunut myymään kaksi ja puoli miljoonaa levyä hillumalla hintahtavassa minkkiturkissa pinkillä taustalla ja se on Ville Valo. Tiedän myös vitun monta ihmistä, joka ovat onnistuneet tärvelemään musiikkimaailman elektrojumputuksen ja ruman afroamerikkalaisen naisen pärstän vilauttelulla ja se on kuka tahansa kenen idea Nicki Minaj ja vastaavat jumalanpilkat ovat.

En ole mikään vitun rasisti, mutta nämä henkilöt antavat kaikille mustille, mulateille ja vähemmän valkoisen herrarodun edustajille huonon maineen. En yhtään ihmettele miksi harkitsen itsemurhaa...

Myös internetkieli vituttaa minua suunnattomasti, onko mitään retardimpaa kuin LOL, tai ROFLMAO, jne? Myönnän etten itsekään mikään maailman lahjakkain (saatikka älykkäin) kynäniekka ole, mutta sen verran pitäisi osata kirjoittaa ettei tarvitse apinoiden kohellusta muistuttavia viestejä Facebookissa, Twitterissä tai missä helevetin kuusessa se sitten liekään.

Kuten maailman nerokkain televisiosarjan hahmo, Hank Moody totesi

"All that LFMAO is contributing the death of English language as we speak."

Minusta se on aika surullista, että oman syntymävuotensa mainitseminen julkisesti on häpeällinen ja arkaluontoinen asia.

UPDATE! Miksi vitussa toi pienempi otsikko on vitullisen valtava? Todella kyrpiinnyttävää. Haistakaa vittu, Blogger!