Tarpeesta sitoutua liian nuorena

Vietin tässä viikon rakkaan ystäväni seurassa elämänmenosta turisten. Kaverini on siis jo pidempään seurustellut mies, kun itse taas olen nyt toista vuotta sinkkuna.

Muuten en asiaa nostaisi puheeksi ollenkaan, mutta itseäni alkoi myöhemmin mietityttämään ihmisten tarve sitoitua liian nuorena. Miksi vielä 2010-luvulla ihmiset sitoutuvat vakavasti alle kolmekymppisinä? Itselläni on pahimmassa tapauksessa ystäviä, jotka ovat hankkineet lapsia alle parikymppisinä. Henkilökohtaisesti en keskimäärin selviä edes viikon säätämisestä ilman ahdistumista, mikä lisääkin pääni sisälle kysymyksiä. Ovatko ihmiset niin masokisteja, että haluavat kiduttaa itseään kahliutumisella vai kuvittelevatko he oikeasti hyötyvänsä jotain seurustelun tuomista iloista?

En nyt siis halua kuulostaa miltään jääkuningattarelta, siis olisi minustakin hirveän kiva löytää joku ihminen kenen kanssa viettää aktiivisesti vapaa-aikaa vaikka TV:tä katsellen seksuaalisten hyötyjen höystämänä, mutta ilman mitään virallista sidettä. Olisin myös ihan OK muiden nusauttamisesta niin kauan, kun en joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.

Henkilökohtainen mielipiteeni tosin on se, että esimerkiksi avioliitto on konseptina vanhanaikainen ja tarpeeton. Ikäänkuin vihkisormuksella lunastettaisiin toisen ihmisen uskollisuus. Miksi ihmiset eivät voisi vaan yrittää luottaa toisiinsa ilman avioliitoksi kutsuttua kauppakirjaa? Kaipa sitoutuminenkin loppupeleissä juontuu vain omistushalusta?

PS: Toivon syvästi, ettei teksti saa kuulostamaan minua epätoivoiselta tai katkeroituneelta. Ne ääliöt, joilla on tapana tehdä psykoanalyysejä blogikirjoitusten perusteella voivat unohtaa keittiöpsykiatriaan pohjautuvat leikkinsä ja hyväksyä, että persoonani on tätä raapustelua syvempi.

Kirjoittamisen vaikeus

Olen viimeaikoina kärsinyt taiteellisista ongelmista, joista ajattelin nyt avautua blogissani. Tällä kertaa koetan vähentää tutuksi tullutta kiukuttelua ja käsitellä asiaa hieman vakavammin.

Kärsin pienimuotoisesta verbaalikriisistä. Blogiin on edelleen helppo rustata sitä samaa arkipäiväistä paskaa, mitä nyt tässä parin vuoden ajan on tullut enemmän tai vähemmän aktiivisesti tehtyä... Musiikin kirjoittamisen suhteen minulla on jälleen kerran ongelmia...

Yleensä olen aina ollut todella sukkela kirjoittaja, eikä taiteellinen aloitekyky ole koskaan takkuillut. Myös pidän sanavarastoani melko laajana mikä helpottaa biisejen (toisinaan myös tekotaiteellisen purppuraproosan) synnyttämistä, mutta nyt pari viime kuukautta on ollut kirjoittamisen tasolta varsin heikkoa. Seraph-orkesterini on puurtanut ahkerasti uutta materiaalia pöytään ja julkaisukin on tekeillä noin alkuvuodelle 2015, mutta de facto-pääbiisinkirjoittajana minulla on ongelma: Julkaisun nimikkobiisille ei keksi sanoja.

Kirjoitin jo yhdet teennäiset raapustukset aikaisemmin, mutta se nyt oli sanoinkuvaamatonta paskaa. Ehkäpä kirjoituslakkoni johtuu siitä, että vuodet 2013- ja '14:n alkupuoli olivat hyvin tekstintäytteisiä. Tunnen sanavarastoni ehtyneen jostain kumman syystä, enkä ymmärrä miksi. Tämä on vaivannut minua pari viime päivää ja paineet tekstin synnyttämisestä tekevät edes yrittämisen aloittamisesta entistäkin vastenmielisempää ja tunnen itseni kireäksi, kun uusi materiaali otetaan puheeksi. Päätin sitten siirtää vastuun orkesterin toisen biisinkirjoittajan harteille, mutta siltikin luottamukseni hänen kykyihinsä on jostain pikkumaisesta syystä hieman kortilla... Ei siinä sinänsä mitään henkilökohtaista, mutta olen tottunut hoitamaan taiteelliset seikat aina itse ja muiden suorituksen todistaminen pelottaa suunnattomasti. Toivottavasti Damian Craynes voisi auttaa minua ongelmani kanssa.

PS: Pyydän epätyypillistä sävyä jo nyt anteeksi, mutta tein tämän ennen kaikkea itselleni motivaation puutetta helpottaakseni. Toivottavasti ette kauheasti vittuuntuneet kirosanojen ja raivonpuuskien vähäisyydestä.

Suomidubbejen paskuus

Olen usein kysynyt itseltäni, että mikä vittu noita suomalaisia dubbaajia oikein vaivaa? Nyt sitten kitisenkin tästä lapsuuden kultaiset muistoni pilanneesta aiheesta oikein kunnolla (kiitos unettomuuteni)!

Epäkohta 1: Paskat näyttelijät
Siis miks vitussa suomalaisissa dubbauksissa ei kukaan osaa koskaan näytellä? ...Tai eihän tämä valtio allekirjoittaneen mielestä ole koskaan viihdepuolella tarjonnut juurikaan kehnoa parempaa näyttelyä, mutta pohjanoteeraukset esiintyvät nimenomaan dubbirintamalla. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Agapio Racing Teamin surullisen kuuluisat työt tai Disney Channelin überkankeat Hannah Montana-käännökset. Siitä siirrymmekin kohtaan 2:

Paskat käsikirjoittajat
Okei ymmärrän, ettei kaikkia englanninkielisiä vitsejä aina osata kääntää luontevasti, vaikka oltaisiin itse Jeesus Kristus... Mutta esimerkiksi muistan lämmöllä Pokémonin olleen aikoinaan oikeasti älykkäästi kirjoitettu sarja ja tsoukitkin toimivat meidän junttimaisella mongerruksellamme. Näyttelijäsuoritukset siinäkin tökkivät, mutta sarjan kepeän luonteen vuoksi voinemme antaa sen anteeksi. (Plus se silti peittoaa mennen tullen edellä mainitut farssit)

3: Paska soundi

Suuri osa meidän maamme jälkiäänityksistä kuulostaa vaatekomeroissa tehdyltä. Etenkin, jos palaamme "kultaiselle" 80-luvulle, jolloin jokaisen piirrossarjan dialogi oli sairaan kankeaa, äänitykset paikoin kohisivat ja yleensä alkuperäisen äänen saattoi jopa kuulla taustalta. ...Tämä ärsytti minua jo lapsena.

Vloggaamisesta

En rehellisesti sanottuna enää muista olisinko jo aikaisemminkin räntännyt tästä aiheesta, joten teen sen nyt asiasta vähät välittämättä.

Jo valmiiksi rajallinen mielikuvitukseni ei ole koskaan kyennyt sulattamaan vloggaamisen turhuutta... Siis noin 100% esim. Youtube-videopalveluun postatut vlogit ovat tylsien ihmisten paskanjauhantaa tylsästä elämästään. Siis älkää käsittäkö väärin, ymmärrän esim. Shane Dawsonin, DaylyGracen, iJustinen tai vastaavien "julkkujen" videot täysin. Ne ovat kuitenkin yleensä käsikirjoitettuja ja kunnianhimoisia viihdeprojekteja.

...Mutta edellä mainittua paskanjauhantaformaattia en vain ymmärrä! Siis miksi vitussa jotkut ihmiset postailevat esim. vaateostoksistaan tai kauppareissuistaan? KETÄ VITTUA KIINNOSTAA!? Uskovatko nämä henkilöt tosissaan muidenkin ihmisten olevan niin tylsämielisiä, että he jaksaisivat seurata viisiminuuttista jaarittelua arjen harmaudesta? Samaa olen usein ihmetellyt myös tämän saitin sisällöstä.

Tajuan myös paskanjauhannan, jos se on esim kantaaottavaa. Joku Craftnationin kaltainen kanava, jossa otetaan kantaa henkirikoksiin ja muuhun hilpeään on kuitenkin sinänsä asiaohjelmaa. En halua vaikuttaa mitenkään kusipäältä vaikka väistämättä sen vaikutelman ihmisille annankin, mutta onko se liikaa pyydetty että ihmiset edes yrittäisivät vaikuttaa tekevänsä muutakin kuin kertovansa web-kameralleen viimeisimmästä runkkusessiostaan?

Olen pitkään harkinnut tekeväni ensimmäisen ja viimeisen Youtube-vlogini, jossa ihmettelisin vloggauksen turhuutta...

Vitutuksen multihuipennus Vol. 2

Akti 1: Paluu menneisyyteen

Kaikki tiedätte varmasti sen tunteen, kun vitutuspäissään viheltää oikein kunnolla? ...Tämä plus se kun ei ole edes ketään muuta syyttää, kuin oma itsensä on suhteellisen raastavaa. Kerron teille nyt siitä, kuinka olen palannut keskiajalle.

Minä, saatanan idiootti, menin hajottamaan tosiaan puhelimeni minkä jälkeen paluu keskiajalle alkoi. Temperamenttin johti minut myös eräs syysilta särkemään telkkarini... Tai se oli vahinko, mutta en minä tajunnut tämän yhden kerran heittäessäni sitä ohjaimella olevan se viimeinen!

Olen nyt virallisesti rappiolla/Rock bottom. Keskiaika on hakenut minut omakseen ja Saatana rankaisee minua kaikista niistä kamaluuksista, mitä olen elämässäni tehnyt mm. polttamatta jättämistä Pohjois-Suomen puukirkoista. Olenkin tässä miettinyt, että pitäisikö myydä itsensä ja hankkia päivätyö, vaiko syödä syanidikapseli? 

...Jälkimmäinen toki kuulostaa paljon houkuttelevammalta.

Akti 2: Kun vituttaa ja vituttaa ihan kunnolla

Rock-toimittaja Nalle Östermann kirjoitti taannoin siitä, kuinka bändihommat ovat ihan perseestä. Yhdyn mieheen... Hän kirjoitti ihan kouliintuneemman miehen stresseistä, mutta omat ongelmani ovat paljon pienempiä. Kehtaan silti väittää, että tasan yhtä vittumaisia...

Saamattomien lusmujen kanssa vekslaaminen on yhtä ikuista pakerrusta. Kunnianhimoni on liian kova satunnaisiin treeneihin ja treeniksellä ähjöttämiseen, kun toivoisin tyhmien teinityttöjen syövän kädestäni ja viiltävän ranteensa auki jos biisini sanat niin epäsuoraan saattaisivat suggestoida. Kaikki tämä plus suomen arvostetuimmat Rock-lehdet runkkaisivat jo jättiläismäiseksi väitetyn egoni kuuhun saakka imemällä virtuaalimulkkuani mitättömyyksistä kuten myyntiluvuista kerskailulla. (Mitä siis todellisuudessa ei ole kovin paljon. Tsiigatkaa Nikki Suiciden ja Seraphin tuotanto iTunesista ja Spotifysta!)

Loppusanoina voisin käyttää lausahdustani: "Elämä on hankalaa, kun on kerjäläisen elintaso ja miljonäärin ego samassa paketissa..."

Voi vitutuksen multihuipennus!

Tiedätte kaikki varmasti sen tunteen, kun puhelimenne hajoaa? Laitoin tässä about 8 kuukautta sitten iänikuisen iPhone 3GS:n, koska löysin sellaisen halvalla. Olin siihen äärimmäisen tyytyväinen kunnes tämä viikko iski kohdalle...

Alkuviikosta puhelimestani pimeni mikki, enkä kyennyt enää soittelemaan ihmisille. Jo tässä vaiheessa aloin metsästellä uutta puhelinta... Löysin sadan euron tarjouksen käytetystä iPhone 4:ästä ja uskon sen ajavan asiansa tulevaisuudessa. Diili on onnekseni jo järjestetty, mutta minulla ei ole vielä tämän viikon aikana varaa kyseisen vehkeen kustantamiseen... Ensi viikosta alkaen voin siis tilata uuden puhelimen, jotta säästyisin tältä helvetiltä. Onhan luuri siis pienoinen elinehto... Silti tässä vajaa vartti ennen tämän lauseen kirjoittamista sain selville, että puhelimeni on lopullisesti pimennyt. Vituttaa! Jouduin soittamaan faijalleni, jos hänellä olisi heittää varaluuria lainaksi ja saankin sitten taistella jonkun vanhemman luokan Blackberryn kanssa... Ei sillä, etten olisi kiitollinen mutta olen alkanut tottua hyvään... Vaikka iPhoneni hajosi, se palveli minua toimintansa ajan erittäin uskollisesti ja pidän puhelimen käyttöliittymästä todella paljon... Plus siinä yksilössä oli tunnearvoa. V.I.T.U.T.T.A.A niin maan perkeleesti, kun hyvä laite hajoaa kesken käytön! Mieleni tekisi pahoinpidellä joku ja kusta hänen luurinsa päälle... Etenkin jos kyseessä on yksikään niistä ylimielisistä Windows-käyttäjistä.

Toivottavasti reilu viikon päästä saisin uuden puhelimen, eikä tarvitsisi enää vanhoihin vittuuntua.

Kun tekniikka temppuilee...

Yksi kiitetyimmistä kirjoituksistani on parin vuoden takainen top-lista vitutukselle, johon listasin vitutuksen aiheita lineaarisessa järjestyksessä. Seuraava blogikirjoitus on nyt paremman (tai pahemman) puutteessa niin sanottu jokapäiväistä normivitutusta käsittelevä postaus.

Hyvä ystäväni sai minut tutustumaan Avatar: The Legend of Aang-sarjan hienouksiin ja katsoimme sen hyvin nopeasti koska DVD:n ihanuus... Sitten tuli spin-off nimeltään Legend of Korra, jonka DVD-boksia hänellä ei sattunut olemaan. Tämän takia jouduimme katsomaan sitä milloin milläkin tietkokoneella, milloin miltäkin streamsaitilta.

Päädyimme eräs ilta äitini sysipaskalle Windows 8-käyttiksellä varustetulle läppärille, jossa ei internet pelannut. Normaalistihan mikä tahansa laite toimii verkkotukiasemalla, mutta tämä paskaläjä ei edes ystäväni Samsungin nettiä hyväksynyt vaan infernaalisen tekniikkarunkkauksenkin jälkeen päätti jatkaa temppuiluaan. Kaverini oli kuin viilipytty, mutta omia hermojani ei mikään muu raasta niin tehokkaasti kuin vittuileva elektroniikka.

Noin tunnin hinkkauksen jälkeen päädyimme asunnolleni, jossa olimme jo kerran testanneet Lubuntuni toimivuutta verkkotukiaseman kanssa josta ei tullut mitään. Päädyimme luottamaan vanhaan kunnon PS3-konsoliini. Eihän tämäkään hommaa täydellisesti hoitanut PSN:n paskan nettiselaimen vuoksi, mutta (ULLATUUUS) huomattavasti  paremmin kuin Windows 8. ...Siis kuinka säälittävää voi olla, että pelikonsoli pyörittää jotain animeflavorin streamia paremmin kuin TIETOKONE, JOKA ON SUUNNITELTU INTERNET-KÄYTTÖÖN!? Mitä vittua, Microsoft?

Siis itsehän tiesin Windowsin valmistavan paskoja laitteita jo siitä asti, kun isäni opetti minut Mac-käyttäjäksi, mutta tämä on jotain aivan käsittämätöntä... 

Toim. Huom. Windows 7 on ihan OK:ksi havaittu.

Mutta kuten arvata saattaa: Ei tämäkään helppoa ollut. Pleikkarin nettiselainta tuskin on tähän hommaan ihan suunniteltu, joten se tuppaili tuon tuosta kaatuilemaan ja hidastelemaan. Kyllähän sillä pari jaksoa aina ihan moitteettomasti katsoi, mutta Animeflavorin streamit olivat usein vaurioituneita ja hitaita. Toisinaan latauspalkkia saattoi olla puoli metriä itse playback-kohtaa edellä, mutta silti materiaali pätki. Vitun raivostuttavaa!

Ihmiskunnan sietämätön tyhmyys...

Hei, te kaikki elämästäni kiinnostunutta teeskentelevät siat! Kun olen taas viimeaikaisessa "luovan kirjoittamisen projektissani" kätissyt kuinka kaikki maan ja taivaan väliltä on perseestä, ajattelin nyt palata hieman maanläheisempiin aiheisiin!

Nyt siis käsittelemme sitä, kuinka kaikki tyypillisimmät blogit ovat aina ihan samanlaisia! 99% kaikista blogeista on julkisuudenkipeiden lorttojen kirjoittamia, karseilla värimaisemilla varustettuja ah, niin ihania kukkaistarinoita Ruotasalaisesta poikaystävästä, esikoisesta ja koirasta. Myöskin suurin osa on huonosti kirjoitettuja...

Suuri sankarini, fiktiivinen kirjailijanero Hank Moody, ihmetteli kuinka suurin osa nykypäivän ihmisistä on menettänyt näistä seuraavat: Kirjoitustaidon, sanavarastonsa ja kulttuurillisen sivistyksensä. Ihmettelen samaa... Vaikken välttämättä ole käynyt lukioa (vai onko se lukiota?), vaitellyt äidinkielen tohtoriksi tai aina edes kirjoita oikeaoppisesti, olen kuitenkin huomannut miten suurin osa ihmisistä on esim. pop-kulttuurin saralla uskomattomia tynnyrissä kasvaneita bimboja, jotka eivät osaa edes etsiä informaatiota kun siitä olisi puutetta. ...Esimerkiksi jos tyypillinen suomalainen nuori katsoisi Quentin Tarantinon Pulp Fiction-elokuvaa (tai jos heidän ÄO:nsa riittäisi teoksen sisäistämiseen), ei heistä kukaan tietäisi kuka on Mami Van Doren, johon yhdessä kohtauksessa ohi mennen viitataan. ...Okei en minäkään tiennyt kun ensi kerran elokuvaa katsoin, mutten halunnut elää pimennossa ja otin selvää. En ymmärrä miksi yleissivistys on nykyään niin ylenkatsottua?

Sivistyksen aliarvoinnista siirrymmekin toiseen aiheeseen: Joskus toisinaan tapaan niitä kauniita, ehkä itseäni 2-3 vuotta nuorempia tyttösiä, jotka kuvittelevat miesten pitävän siitä kun he esittävät tyhmää. Henkilökohtaisesti minä koen tyhmät ihmiset raivostuttavimpina mitä löytyy, enkä todellakaan viehäty bimbon leikkimisestä jos jotkut piruparat oikeasti kyseiseen kategoriaan kuuluvat. Kuvittelevatko nämä naikkoset poikien kiinnostuvan heistä, kun he esittävät tyhjäpäisiä tusinalutkia ja "söpösti" räpyttelevät silmiään vähääkään nokkeluutta vaativalle sarkastiselle kommentille/vitsille. ...Tai jos he yrittävät ajaa minut pois, siinä he kyllä onnistuvat vallan mainiosti... Mutta turha syyttää minua, jos heidän henk. koht. maineensa kärsii minun ystävieni keskuudessa lapsellisen käytöksen vuoksi. Ei sillä, että oma maineeni olisi tässä jumalan hylkäämässä kaupungissa mitenkään kehuttava, mutta asian luulisi 17-vuotiasta tyttöä hetkauttavan minua enemmän.

En myöskään ymmärrä sitä kuinka tietyt bloggaajatyypit kirjoittavat suurin piirtein vessareissujaan lukuun ottamatta kaiken mahdollisen henkilökohtaisesta elämästään. Kuvittelevatko he oikeasti kenenkään kiinnostuvan heidän mummon kutomista villasukista tai H/M:ltä ostamistaan kuudenkympin halpisfarkuista? ...Tai jos jotakuta aidosti moinen sonta kiinnostaa, kertokaa minulle eikö teidän säälittävissä pikku elämissäne ole parempaa sisältöä kuin toisten täysin tyypillisten, harmaiden arkien seuraaminen? Jotenkin minua puistattaa ajatus siitä kuinka arjen harmaudestaan blogeja kirjoittavat parikymppiset neitokaiset homohtavine poikaystävineen ja Chihuahuoineen saavat enemmän lukijoita, kuin vaikkapa levy -ja elokuva-arvostelijat ja vaikkapa ne ah niin rakastamani muusikot.

Ennen: Mitä olin vuosi sitten?

Joku viisitoista-vuotias tyttönen jostain vitun Kuopiosta haastoi jokaisen bloggaajan. Päätin osallistua

Olin masentunut paska, eli tismalleen samaa mitä nykyjäänkin... Sillä erotuksella, että saan juoda tuskani pois... Eikun hetkinen, olenkin jo 19-vuotias... En ole muuttunut vuodessa muuta kuin pahemmaksi.

HAASTAN KAIKKI TÄMÄN TEKSTIN LUKENEET BLOGGAAJAT KIRJOITTAMAAN AIHEESTA: ENNEN, SIITÄ MITÄ OLIT VUOSI SITTEN, MITÄ AJATTELIT?

jos joku kirjottaa tästä aiheesta niin kannattaa tulla laittamaan tähän kommenttiboxiin oman blogin linkki, koska luen mielellään muidenkin mietteitä!:)

Näin jonkun "Stay Positiven" Haasteblogin. Ajattelin tehdä tästä makaaberimman version!

"Lueskelin Viivin blogia muutama päivä takaperin ja silmään osui tämä haaste. Joten se päätyi tänne blogin puolelle myös teidän iloksenne. Sääntönä se, että jokaisen haastettavan tulee kertoa ensin itsestään 11 asiaa, joiden jälkeen vastataan haastajan kysymyksiin ja haastetaan 11 henkilöä, joille asetetaan 11 kysymystä. Ehtona on kuitenkin että näillä blogeilla ei tule olla yli 200 lukijaa!  Tämä on muutaman kerran täällä blogin puolella jo pyörinyt, mutta luulen etten tänä vuonna ole yhtäkään julkaissut, joten nyt on sille aika! :-)"

Imelää? Niin minustakin! Tärvelläänpä tämä haaste totaalisesti!

1. Olen muusikko... GASP!

2. Yritin kerran itsaria. Suureksi surukseni epäonnistuin... Sittemmin olen ollut täällä ihan vain vittuillakseni muiden riesana.

3. Minulla on ehkäpä universumin surkein ajantaju. Olen myös masentava ihmisraunio ja surkea esimerkki mustaa huumoria viljelevästä "taiteilijaluonteesta".

4. Rakastan Jack Daniel'sia.

5. Elämäni on loputon läjä epäonnistumisia, alamäkiä ja masentavia sattumia. ...Se myös inspiroi minua synkistelyyn... Noh, ainakin se antaa hyvän tekosyyn juopottelulle!

6. Olen sinkku, enkä tämän nähtyäni ihmettele sitä.

7. Vihaan itseni lisäksi kaikkia muita maailman ihmisiä, enkä yhtään ihmettelisi jos löytäisin kaikki ystäväni ruumissäkeistä.

8. Vihaan mm. niitä geneerisiä lifestyleblogeja, joissa ihmiset jaarittelevat samoista arjenharmaista asioista kuten perheistä, ystävistä ja vastaavista. Siksi minä laitankin tähän kuvan omasta lifestylestäni.

 

9. Tarvitsen epätoivoisesti huikan Jack Daniel'sia juuri nyt.

10. Alan tosissani vittuuntua näihin kysymyksiin.

11. Olen toisinaan varsin hurjaluontoinen perkele.

Kysymykset minulle:

1. Lempi tv- ohjelma?: Californication.

2. Suosikki vuodenaika?: Syksy, koska kaikki kuolee silloin.

3. Mitä odotat tulevaisuudelta?: Tulevaisuus on musta.

4. Suosikkibloggaaja?: En muista bloggaajaa, mutta blogi oli nimeltään Naapurintyttöä naidaan!

5. Oudoin tapasi?: Syön häiriköiviä pikkulapsia.

6. Mitä muistat lapsuudestasi? Millainen se oli?: Lapsuudesta en muista mitään mukavaa. Se oli hirveää aikaa... Aikuisuus on vain kahta kauheampaa.

7. Millainen on perheesi?: Perheeni jäseniä voi löytää Kariniemen kananugeteista.

8. Mitä/Ketä rakastat elämässäsi eniten?: Näytänkö kaverilta, jonka elämässä olisi rakkautta?

9. Mistä et luopuisi mistään hinnasta?: Kitaroista ja viinasta.

10. Suurin unelmasi?: Rocktähteys. Jollakin se ryyppääminen pitää rahoittaa!

 11. Millaiset ovat luonteesi hyvät ja huonot puolet?: Olen läpimätä.

Minua ei kiinnosta kysyä teiltä mitään, en kuitenkaan lukisi vastauksianne. Vastatkaa samoihin kuin minä:

1. Lempi tv- ohjelma?

2. Suosikki vuodenaika?

3. Mitä odotat tulevaisuudelta?

4. Suosikkibloggaaja?

5. Oudoin tapasi?

6. Mitä muistat lapsuudestasi? Millainen se oli?

7. Millainen on perheesi?

8. Mitä/Ketä rakastat elämässäsi eniten?

9. Mistä et luopuisi mistään hinnasta?

10. Suurin unelmasi?

 11. Millaiset ovat luonteesi hyvät ja huonot puolet?

Hyvät otsikkoideat alkavat ehtyä...

Tämän kirjoituksen ajaksi palautan blogini takaisin alkuperäisille juurilleen, eli angstin ja teini-iän tuskien sysimustaan maailmaan.

Vaikka koenkin ohittaneeni nämä vaiheet jo aikapäivää sitten ja vitutukseni on nykyjään enemmänkin aikuisiän tuskista valittamista, ajattelin hetkeksi luopua aiheellisesta kitinästä ja valittaa muutamasta asiasta vailla sen suurempaa intellektuellista agendaa näiden kahden aihepiirin ajaksi.

Vitutuksen aihepiiri 1: Niinkutsutun suomalaisen identiteetin junttius, byrokratia ja vastaavat piikit jokaisen maamme kansalaisen lihassa.

VITTU! Yksi asia mikä minua on kaikki nämä vuodet yhtä lailla vituttanut on suomalaisen identiteetin junttius. Juuri tämä tarpeeton xenofobia ihan omankin maan kansalaisia kohtaan, yleinen suvaitsemattomuus ja vanhanaikaisuus ottaa kupoliin ihan satasella! Muun muassa yksi ärsyttävimpiä piirteitä on työssä käyvien ihmisten tarpeeton käsitys omasta paremmuudestaan ja se yleensä tuodaan esille nimenomaan jos puhe on täysipäiväisistä muusikoista/muunlaisista taiteilijoista. Härskeimmillään tämä tuodaan esille ihan niille nuorille piruparoille, jotka jopa haluaisivat tylsää 8 tunnin työpäivää, mutteivät sitä saa.

Nämä perkeleet, jotka ovat oman työnsä saaneetkin jo 15 vuotta sitten suhtautuvat nuorempiin polviin ylimielisesti, unohtaen että itsekin ovat joskus joutuneet työstään taistelemaan ja sitten nauretaan ja osoitellaan "laiskoja nuoria" päin. Vitun tekopyhää keekoilua...

Sitten mennäänkin taiteilijatyyppeihin. Vaikkakin olen vähän sell-out ja aion ajaa media-alan opintoni loppuun ensi syksystä lähtien, olen vakavasti yrittänyt luoda itselleni elantoa muusikkona. Hieman olen siinä onnistunutkin hirveällä itsepromootiolla ja muulla vastaavalla, mutta ei se ole vielä penniäkään tuohta omaan pöytääni tuonut. Yleensä, jos yritän myytävää musiikkiani markkinoida esim. jollain mukahauskalla vitsillä kuten "auttakaa mua maksamaan vuokrani": aina joku näsäviisas mulkvisti sanoo "mene töihin". Kysymys kuuluukin: Eikö muusikko ole työ? Tietysti freelance-luontoisiin hommiin aina omat skeptikkonsa löytyy, mutta taiteilijan/viihdyttäjän rooli musiikin antimin on yllättävän työläs. Alas rustaankin pari hyvää pointtia yksinkertaiselta kuulostavan homman työllistävyydestä.

1. Hurjasti vaihtelevat aikataulut: Normaalisti päivät eivät ole kovin pitkiä, jos soitosta puhutaan. Bändi saattaa kokoontua treenikämpälle kerran viikossa soittamaan biisit, juomaan kahvit ja painuu sitten koteihinsa. Yleensä tosin kotonaankin aina edes yksi jäsen pienemmästä bändistä hoitaa esimerkiksi markkinointia. Esimerkiksi itse olen täysin vastuussa orkesterini nettisivujen toteuttamisesta, sosiaalisesta mediasta miinus Facebook, johon muutkin vähän osallistuvat, sinkun mainostamisesta ja biisejen tekemisestä. Sitten menemmekin biisejen tekemiseen, joka saattaa toisinaan viedä taiteilijan vapaa-ajasta 20 minuuttia, joskus 2 vuotta.
2. Fyysiset rasitteet: Ensimmäinen asia mikä monilla tulee varmaan rockmuusikon fyysisistä rasitteista mieleen on kuulovauriot, mutta tämä on todellisuudessa melko liioiteltu ongelma koska vain tyhmimmät soittavat suojaamatta korviaan. Menestyneimmillä jampoilla tietenkään ei kovin suuria fyysisiä hommia ole koska roudarit, mutta esimerkiksi minun bändilläni oli onnea löytää mies, joka tekee sitä kokemuksen ja (mikäli on mistä repiä) palkkaosinkojen toivossa. Hän on silti vain yksi ylimääräinen käsipari, eli meidän on pakko toimia yhdessä esimerkiksi backlinen kasaamisessa. Myös esiintymistilanteissa minä lukeudun niiden rämäpäisempien joukkoon eli niska, selkä ja muut vastaavat paikat kramppailevat.
3. Räjähdysvaara, hermoromahdukset: Itse lukeudun monesti impulsiivisiin, kiukutteleviin mulkkuihin ja olenkin saavuttanut jonkin asteisen paikallismaineen tämän kaltaisena henkilönä. Monesti joutuu suunnittelemaan asioita ja sitäkin useammin todistamaan kuinka tasan tarkkaan jokainen suunnitelmasi hajoaa pirstaleiksi muutamassa sekunnissa. Viitutus on infernaalinen! Olen myös melko tarkka ja vaativa visiostani/asioiden hoitumisesta, joka toisinaan saa minut menettämään malttini jopa bändikavereideni saamattomuuteen. Tosin ymmärrän myös sen että olen hyvin pikkutarkka, ellen jopa kohtuutonkin toisinaan kanssamuusikoitani kohtaan, mikä saa minut usein pyytelemään anteeksi stressaamisesta johtuvaa äyskimistäni. Myöskin hauska fakta on se kuinka suomalaiset suhtautuvat suomalaiseen bändiin hyvin epäluuloisesti ja lyttäsivät muun muassa ensisinkkumme vaan, koska se maksoi. Vielä tämän bändin historian aikana en ole koskaan kuullut ulkomailta mitään muuta kuin positiivista palautetta tosin! ...Joka tapauksessa minulla on taipumusta ottaa asioita turhan paljon harteilleni jos musiikista puhutaan ja se saa minut erittäin stressaantuneeksi.

Toisinaan unohdun jaarittelemaan itselleni tärkeistä aiheista ja nyt onkin aika sulkea musiikki pois ja siirtyä takaisin suomalaisuuden junttiuteen. Tottakai lasken kuluttajien nihkeyden osaksi tätä aihealuetta, mutta siirrymekin nyt siihen arvomaailmaan ja xenofobiaan. Itse olen esimerkiksi kohdannut kuittailuja nimen omaan kliseisestä 80's time warp-elämäntyylistäni ja ymmärrän sen täysin... Tarvitseeko sitä silti suomessa olla niin kaavoihinsa kangistuneita, että sitä ainaista suvivirttä pitää olla puolustelemassa vaikka virsihän on selkeää uskontuputusta? Ovatko suomalaiset niin selkärangattomia, että esitetään kovia isänmaanrakastajia mutta ruotsalaisten pakottaman kristinuskon ylistyslaulua pitää sitten kutsua osaksi sitä ah, niin ihanaa, "suomalaista identiteettiä"? Jos noissa junteissa olisi yhtään enemmän miestä, he palvoisivat Ukko Ylijumalaa ja joisivat Suomiviinaa!

Myöskään en ymmärrä ns. vanhanliiton "äijien" muutoksen pelkoa. Edelleen tämän "sivistyneen hyvinvointivaltion" konservatiivisimmat asukkaat katsovat esim. homoutta kieroon ja tuomitsevat ihmisiä ihonvärin perusteella... Tottakai, terve maahanmuuttokriittisyys on minusta ihan sallittua koska kriminaaleja ei tarvitse tänne päästää... Mutta onko jokaikinen maahanmuuttaja automaattisesti rikollinen? Ja miksi paljon puhuttua homoutta pidetään niin kuvottavana? Itse en ikinä ymmärtänyt tätä, lapsenakaan en koskaan nähnyt kahdessa saman sukupuolen edustajassa viattomasti suukottamassa toisiaan mitään erikoista. Voidaan tämä erilaisuuskammo tiivistää yksinertaisempiinkin asianhaaroihin. Esimerkiksi jo tästä "supisuomalaisesta" miehet ovat lyhyttukkaisia, armeijan käyneitä vaimonhakkaajia-mentaliteetista poikkeavia yksilöitä karsastetaan jo Oulun korkeuksilla.

2: Aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyys

En tiedä ovatko muut suurin piirtein täysi-ikäiset kohdanneet samaa ongelmaa, mutta itselleni "aikuistuminen" ja vastuun ottaminen kuulostavat äärimmäisen vaikeilta ja vastenmielisiltä tapahtumilta. Jo jokapäiväisen köyhänmiehen byrokratian kohtaaminen pistää saman tien vuolaasti kiroilemaan ja huutamaan vitutuksesta. Nämä nenävarttaan meihin nuoriin katsovat byrokraattitantanperkeleet tuntuvat tekemän aikuistumisesta mahdollisimman vastenmielisen riitin kaikkine täytettävine lappuineen ja tavattavine sosiaalityöntekijöineen.

Vaikka itse rakastan sitä faktaa, että saan vihdoin tehdä näennäisesti mitä huvittaa, olen myös toisinaan tietynlaisessa lohduttomuuden tilassa liittyen siihen että vapaus itseasiassa vain vähenee mitä vanhemmaksi olen tullut. Lapsena sai temmeltää huolettomasti ja ainoat säännöt olivat vanhempieni asettamat kotiintuloajat ja vastaavat. Nykyään omillani asuvana pitäisi mukautua tietynlaiseen yhteiskunnalliseen muottiin, kuulua systeemiin ja olla hyödyllinen osa yhteiskuntaa. Nämä vaatimukset tuntuvat itselleni toisinaan kohtuuttomilta ja olen myöntänyt sen itsellenikin, etten ole todellakaan valmis kasvamaan aikuiseksi. Tällä hetkellä haluaisin soittaa rockia koko yön ja juhlia päivät, mutta se on toisinaan mahdotonta. Silti ajan itseni taloudellisiin vaikeuksiin jääräpäisesti viettämällä isoäitini sanoin "itsetuhoista elämäntyyliä" joka tapauksessa mistä sitä sukulaisten vittuilua saankin sitten kuulla. Aina kun otetaan puheeksi "vastuun ottaminen", työnhaku ja vastaavat asiat tunnen itseni väistämättä hieman alakuloiseksi. Lapsena aikuistuminen on vilpittömästi masentava konsepti.

PS: Suunnitelmanani oli kirjoittaa kunnianhimoinen lista vitutuksen aiheista, mutta kirjoitusta tehdessäni synkistely alkoi masentaa itse kirjoittajaa. Jatkoa seuraa, kun lopetan itsesäälissä vellomisen.

Hei, olen idiootti!

Olen aina toisinaan harrastanut kitaroinnin lisäksi vastuutonta alkoholinkäyttöä ja liiallista juhlimista. Pääsiäiseni menikin hieman överiksi ja ajattelin jakaa vitutukseni asiaan liittyen.

Eräs kaverini kutsui minut Oulun keskustassa sijaitsevaan Dioneen. (Siis kaupungin kusisimpaan yökerhoon täynnä siveettömiä naisia ja kallista viinaa)

Eikai siinä, minähän erehdyin sinne menemään ja meininki oli sitä vitusti-liian-äänekästä-elektromusiikkia-liian-aikaisin joten aloitin viskin kittaamisen saman tien. En olisi varmaan sitä kovin kauaa selvänä kestänyt. 

Minun henkilökohtaisella mittapuullani infernaalisen rankan ryyppäämisen ohella tapasin kauniin naisen, joka onkin sen jälkeen minua piinannut pienessä mielessäni jatkuvasti. Punapäät ovat minulle eräänlainen kryptoniitti ja tämäkin sattui olemaan juuri samaa kastia. Kun minulta kysyttiin jos liittyisin hänen seuraansa, olinkin jo niin tuubassa että päätin jäädä "vahtimaan kavereitani". Kuinka sekaisin voi ihminen olla, että kieltäytyisi tuosta!? Kaverinikin kysyi minulta olenko mies vai Mikki Hiiri... Ilmeisesti vahvoissa maisteissa viihtyvä Mikki Hiiri.

Ei siinä mitään, tämä ei ilonpitoa hidastanut vaan jatkoin juopottelua hyvien ystävieni seurassa kunnes eksyin erään ystävättäreni asunnolle nukkumaan vahvaa humalatilaani pois. Kaiken olisi luullut sujuneen varsin mallikkaasti, kunnes...

...Seuraavana aamuna päätinkin tarkistaa tilini, kannoin mukanani noin kolmesataa euroa Dioneen astellessani ja seuraavana aamuna sain infernaalisen krapulan lisäksi myös kärsiä noin viidenkymmenen euron balanssista. Olin ilmeisesti "hieman" seonnut laskuissa. Myös sain harmikseni huomata että tuliterät aurinkolasini olivat kadonneet, enkä saanut niitäkään ihan ilmaiseksi...

Mitä opimme tästä? Kun juhlii kuin rokkitähdet, kärsii myös seurauksista. Minä muun muassa vietän loppukuuni säilykkeitä syöden, mutta ainakin vähä-älyisen rokkikukon maineeni säilyy tahraamattomana ja sehän on tärkeintä?

Puhelinoperaattorit ovat PERSEESTÄ!

Ne pienet ja arkiset asiat ovat monesti niitä, jotka kaikkein katkerimmin vituttavat... Myös tänään!

Nuo Soneran jyväjemmarikusipäät onnistuvat aina pilaamaan kauneimmatkin kevätpäivät! Olin juuri ostanut Hobbit: Desolation of Smaugin Blu-Raylle ja kyseessähän on ihan VITUN hyvä leffa. Katsoin sitä hyvän ystäväni kanssa ja päivän päätteeksi huomasin lattiallani 170. euron saapumisilmoituksen postiin. Luonnollisesti menin tarkistamaan mistä vitusta oli kysymys, en muistaakseni ole mitään niin kallista mennyt tilaamaan.

Tottakai paketti oli tullut itse Saatanan lähettiläiltä: Suomen puhelinoperaattoreilta. Olin muutama päivä sitten mennyt tilaamaan datasiirron luuriini, koska ostin uuden enkä silloin siihen saanut määräaikaisen puhelindiilini (kiitos äiti) vuoksi nykyistä numeroani. Jätin sen jäähylle ja maksoin siitä...

Kuukaudet kuluivat ja numeronvaihto tuli ajankohtaiseksi, hoidin asian oitis. Tietysti nämä kusipäämulkut esittivät, että vaihto hoituu mutkitta ja sainkin postia hämmästyttävän äkäseen! (I wonder why!)

Vitun kusipäärotat! Mieleni tekisi lähteä jonkun ison sarjatuliaseen kanssa niihin kusisiin puhelinkoppeihin ja ampua heidän pienet päänsä tohjoksi... Aina ollaan rahat nyysimässä, jos puhelimitse tällaisia asioita hoitaa... Ja kehdataankin palvella niin miellyttävästi... VITTU! Aina joku mulukhu kusettaa ihan kympillä, jos on puhelimista kysymys. Jos olisin mitä tahansa muuta ostamassa suoraan liikkeestä, olisi palvelu ensiluokkaista... Tai jos ei ensiluokkaista, edes hyvää, niin saatikka rehellistä! Mikä vittu näitä sieluttomia paskoja vaivaa? Eikö kukaan tässä maailmassa voisi olla edes rehellinen kusipää, kuten minä? Aina joku pieni rotanpoikanen pilaa minun aurinkoiset kevätpäiväni...

PS: VITTU!

PPS (Ettei vuodatus loppuisi kesken): Huomasin juuri uusien, vitun hyvien kuulokkeideni kaapelinkin menneen paskaksi. VOI VITUTUKSEN MULTIHUIPENNUS!

Hieman lyhyenläntä kirjoitus

Liityin tässä muutama päivä sitten varsin masentavaan kuvake.net:iin ja huomasin siellä erittäin suositun blogipostausmuodon, jossa etsitään itselleen sitä oikeaa. Ajattelin kopioida itselleni räätälöidyn version samaisesta applikaatiosta!

Tyttöystävähakemus:

1. Kykenee elämään ilman hengityskonetta

2. Kykenee kävelemään itse

3. Kykenee syömään ilman tiputusruokintaa

4. Yrittää itsemurhaa harvemmin kuin kerran viikossa

Taiteilijoiden perseennuolijan asema vituttaa

Joo, olen jo blogannut kerran tänään. Näin tässä noin viisi minuuttia sitten postauksen, jossa Orgy-orkesterin FB-saitin ylläpitäjät mahtailivat Billboard-saavutuksillaan sanoin "Being independent isn't the worst thing that can happen but it's hard to achieve milestones like this: (linkki)"

En voinut vastustaa kiusausta näpäyttää orkesterin ylläpitäjiä sanoin "Orkesterihan ei tosiaan ollut suurella levy-yhtiölle isompien hittejensä aikana... Mutta en kiistä mitään, loistavaa musiikkia joka tapauksessa." Minua vituttaa se, kuinka artistejen on nykyjään pakko nuolla kuluttajan persettä siinä toivossa, että joku ostaisi heidän tuotteitaan. Palaan Helmikuiseen tapahtumaan, jossa julkaisimme Seraph-orkesterini kanssa Eden-singlen. Jengi kitisi sen hinnasta. (eurohan on luonnollisesti liian kallis) Okei! Jos ei huvita maksaa, älkää ostako. Problem solved. Mutta ihmisillä on tosiaan otsaa kitistä ahneudesta "Ei ekasta sinkusta voi pyytää rahaa." Niin ja eihän varmasti entinen ala-asteen luokanopettajanikaan pyytänyt rahaa esikoiskirjansa julkaisun aikana. Äänityskin tosiaan maksoi jotain... Minusta on kohtuullista pyytää tuotteesta rahaa, jos sen tekemiseen on mennyt moninkertaisesti enemmän. Helpoin ratkaisu on vain olla ostamatta sitä.

Ihmiset ilmeisesti odottivat minun kappaleen kirjoittajan hyssyttelevän heitä nöyrästi ja pyytelevän anteeksi rahanahneuttani, mutta koen edes sen verran artistista ylpeyttä omasta tuotoksestani että kieltäydyn pyyhkimästä heidän perseitään. Itseasiassa mielestäni he ovat etuoikeitettuja edes kuulemaan koko singleä. Jos olisin tarpeeksi mulkku he eivät kuulisi siitä nuottiakaan, vaan tekisin tuotteen puhtaasti itselleni ja ehkä joissain kotibileissä suvaitsisin kappaleen esitellä.

Nykyään tuntuu että jos taiteesta on kysymys, ihmiset olettavat heidän olevan oikeutettuja näkemään/kuulemaan/kokemaan tämän ilmaiseksi ihan sama kuinka paljon taiteilija on puristanut siihen pääomaa. "Se ei ole taidetta, jos siitä vaaditaan rahaa." Tämä mentaliteetti saa minut tosissani vittuuntumaan, myös jotkut taiteilijat ovat tarpeeksi typeriä lammasmaisesti julkaisemaan taidettaan ilmaiseksi "mainostamisen" toivossa. Ehkäpä joku idiootti sen tosiaan ostaisi, mutta itse kuvittelisin heidän lähinnä toteavan, että vittuakos sitä mennään ostamaan kun sen voi kuulla ilmaiseksi Youtubesta? Tästä sitten pitäisi vielä muusikoiden/kirjailijoiden/elokuvaohjaajien ja muiden saastaisten taiteilijoiden mennä vielä kiittelemään itseriittoista yleisöään, kun tosiaan joillekin tämä saattaa olla jopa *gasp* elinkeino. Minä en syytä internettiä esim. pornon tai musiikin kuolemasta, minä syytän ahneita kuluttajia ja taiteilijoita, jotka ovat tarpeeksi typeriä ne sinne ilmaiseksi tunkemaan.

Toivottavasti maailmassa olisi vielä sen verran vaivannäöstään ylpeitä artisteja, että ihan periaatteen vuoksi rahastetaan kaikesta mitä lähtee perskarvoista lähtien.

"Noi Saatanan jyväjemmarit koittaa taas kusettaa!"

Tässä viimepäivinä kuulemistani toilailuista olen ollut jo suhteellisen vittuuntunut. Siis näin periaatteen vuoksi otin nokkiini esim. tästä paljon puhutusta kansanedustajien palkankorotuksesta, joka ilmiselvästi rokotettiin yksinhuoltajaäideiltä. Saattaahan toki olla, että Suomen kansanedustajat olisivat niin typeriä, että vahingossa tunkivat ilmoitukset yhtäaikaisesti mutta jokseenkin jaksan epäille niin huonoa PR-tajua.

Kaiken huippuna kuitenkin on toiminut tämä päivä, eikö tällä kusisella kiviplaneetalla ole yhtään rehellistä ihmistä? Tässä selailin äskettäin laskujani ja muuta kivaa, muistaen jälleen kerran miten DNA:n jampat olivat liittymää vaihtaessani kusettaneet minua päin naamaa ja ilmeisesti laskuttaneet käyttämättömästä liittymästä. Kyseessä oli ilmeisesti joku jälkikäteen järkätty kytkydiili, en ole itsekään varma. (Panen typeryyteni kokemattomuuden piikkiin, tätä aikaisemmin mutsini on hoitanut kaikki puhelinasiat) Joka tapauksessa olen ollut asiasta lievästi sanottuna kyrpä otsassa...

Leikittelin ystäväni kanssa ajatuksella perustaa "Rehellisten kusipäiden puolue", jossa hyväksytään kaikkien tyytyväisyyden takaamisen mahdottomuus ja täten oikeutetaan tekemään jokaisen "taviksen" elämästä tasapuolisesti yhtä helvettiä... Tietysti poliitikot voisivat häikäilemättömästi korottaa omia palkkojaan orpojen, leskien ja vaikkapa niiden yksinhuoltajien kustannuksella. Suurin ero tässä olisi Kokoomuksen toimintaan se, että tämä tehtäisiin tasa-arvoisesti: Myös rikkaita rokotetaan ja suorastaan sadistisesti! Tämä voisi jollekin kuulostaa kommunismilta, mutta he erehtyvät: Mitään ei myöskään jaeta ja markkinatalous pysyy vapaana riistana... Tietysti heille, jotka sitä uskaltavat yrittää.

Taas mennään!

Olin tosiaan eräänkin nimeltä mainitsemattoman peräkylän Taunon coverlevylle äänitellyt kitarat hänen pyynnöstään ja mielin kielin sitä oltiinkin, kunnes työ oli jo tehty. 

Sitten vasta tajuttiin, että palvelu on liian kallista ja myös minun uhraamani työtunnit äänitysten parissa pyritään luonnollisesti mitätöimään. Kaverin nerokas suunnitelma tosiaan kaatuu siihen, että vahinko on jo tapahtunut. Myöhäistä kilpailuttaa. 

...Silti mies toteaa minulle, että olisi voinut soittaa joka instrumentin vaikka itse ja minä olin tarpeeton lisä. Voisin alkaa sen verran opiskelemaan musiikinteoriaa, että nuotintaisin improvisoimani kitarasoolot ja lähettäisin ne hänelle vaikkapa sähköpostilla. Äänittäkööt itse jossain kellarissa halvemmalla.

Mitä tästä opimme? Kenen idea oli jatkaa isänsä jalanjälkiä tällä ihanalla taiteilijan polulla? Kuka idiootti piti kitaransoittoa kannattavana? Vastaus: Emme mitään, teen todennäköisesti saman virheen vuoden päästä.

Bändimuusikon arkea part 2

Vaikkakin äskeinen sarja ärsyttävää vuodatustani sai varsin surkeat katsojaluvut, oli se allekirjoittaneen mielestä parasta antiani pitkään aikaan. Ajattelin jatkaa siitä mihin jäätiin, sillä soittaminen jos joku aiheuttaa harmaita hiuksia!

Treenikämppäilmapiirin laadusta ei liene kenellekään edellisen postaukseni lukeneista jäänyt epäselvyyksiä, tässä tänään olimme taas vaihteeksi treeneissä ja kaikki näytti soljuvan ihan hyvin aluksi... Tulen itse loistavasti toimeen orkesterin muun miehistön kanssa, mutta pitkäaikaisin "kollegani", itse orkesterin rumpali on kaikessa mahdottomuudessaan toisinaan ihan vitun raivostuttavaa ihmistyyppiä. Hänellä on muun muassa tapana takertua mitättömyyksiin ja kaverin kyvyt keskustella normaaleista asioista on täysi nolla. Hän on nyt useamman viikon ajan jaksanut jumittua autoja nussivaan perverssiin ihmettelemällä kuinka tämä on mahdollista. Olen satavarma, että kaikki muut orkesterin jäsenet kokevat tämän loppuunkäsitellyksi aiheeksi. Hänellä on tapana keskeytellä ryhmämme jäsenten keskinäistä kahvitaukojuttelua uudesta autosta tai muusta arkipäiväisestä. Jos häneltä tuntuu loppuvan jauhettava paska kesken, hänen on pakko soittaa vitun lujalla ärsyttävää jurakautista polkuharmooniaan, mitä ainakaan minä en jaksa kuunnella sekuntiakaan. Hänellä on myös tapana taukoilla kun muut haluavat soittaa ja toisinpäin. Sosiaaliseen ryhmään hän ei koe kuuluvansa vaan jos muut ovat nopeasti tukehtuneet kahveihinsa ja palaavat soittamaan, häneltä saattaa kulua viisitoista minuuttia saman kahvin kanssa.

Ei siinä, on miehessä hyviäkin puolia ja minäkään en ole todellakaan täydellinen joukkuepelaaja, mutta viime aikoina juuri hänet minä olen kokenut sanoinkuvaamattoman ärsyttäväksi ja viesti kuulemma välittyy bändikavereillenikin. Olen suoraan sanottuna harkinnut homman lopettamista, kävelemällä tilanteesta pois ja pysyä myös edellämainitussa sijainnissa. Ilmeisesti minusta ei kuitenkaan ole miestä homman hoitamiseen, toisinaan voin häikäilemättä kiristää häntä asialla (olen tosiaan ainoa, joka häntä on sietänyt näinkin kauan), mutta toisinaan muutama tekijä häneen liittyen on aina saanut joko omantuntoni tai sinisilmäisyyteni puuttumaan peliin. Vituttaa... Kuitenkin kysymyksessä on musiikillisesti semilahjaton, bändin imagosta piittaamaton ja persoonana suht. mahdoton äijä. Tunnen roppakaupalla kanssamuusikoita jotka ovat yksiä parhaista ystävistäni, mutta he eivät ole tätä persoonaa kestäneet. Olenko tuomittu siihen ikuiseen limboon, jossa tunnen samaan aikaan sekä sääliä että pohjatonta vitutusta tätä kaveria kohtaan?

Nytkun tarkemmin mietitään, itseasiassa hänen persoonansa on pienin murheeni. Suurempi ärsyke on hänen käsittämättömän orjallinen rutiininsa. Itse olen varsin spontaani "Teen mitä huvittaa, missä huvittaa, milloin huvittaa"-tyyppi, mutta tätä elämäntyyliä hän ei ymmärrä, eikä yritä ymmärtää vaan treeniksen haltijana järjestää aikoja oman skedullinsa (joka täsmää vitun harvoin kenenkään toisen kanssa) mukaan. Keskimääräiset treenitunnit ovat iltakuudesta kymmeneen, vaikka itse mieluummin aloittaisin vasta kymmeneltä tai jopa myöhemmin. Tottakai ymmärrän, että osa bändin jäsenistä on vakiduunissa käyviä jamppoja, eikä tämä aina järjestyisi näinkään päin mutta vuorotyöläisiä ei pitäisi myöhäinen ajankohta kummemmin vituttaa.

Sitten siirrymekin imagoon: Orkesterini on itseironinen goottibändi ja pyrimme rumpalia lukuun ottamatta näyttämään siltä. Muille soittajille meikin käyttö ja mustat nahkatakit ovat OK, mutta rumpalimme taistelee tätä vastaan "homomaisuuden" takia. Yleinen argumentti on myös "Mitä muut musta ajattelis?"... Itse en käsitä miksi parikymppistä aikuista miestä moinen voisi vähempää kiinnostaa, eihän siinä tarvitse kuin promokuvissa ja keikoilla vetää mustiin, muuten hän voi kulkea vaikka boksereissa minun puolestani. Mitä vittua hän tässä bändissä tekee, jos tietää homman nimen? Kuulemma hän pitää bändin musasta, luulisi sen riittävän syyksi vähän tälläytyä... Kyllähän koko universumi tietää, ettei meistä kukaan siltä näytä todellisuudessa. Myös leikkisaatanallisuuttamme hän ei ymmärrä, vaikkakaan ei sitä vastaan erityisemmin pullikoi. ...Eikä se meidän lavalookkikaan niin supertällätty loppupeleissä ole. Noh, onneksi hän sentään pitää musiikista. Olisi tuskaa alkaa vielä tappelemaan biiseistäkin!

Bändimuusikon arkea

Ajattelin tässä avautua bändihommista. Kaikkihan tietävät muusikoiden olevansa ikuisesti onnensa kukkuloilla ja uivansa rahassa. Ajattelin tällä kirjoituksella aukoa pari kimuranttia solmua niin sisä- ja ulkomusiikillisissa seikoissa.

PS: Jos olet bändikaverini, blogi on turboahdettu insidehuumorilla, älä ota tätä henkilökohtaisesti.

Aloitetaanpas: Keikalla UnRavelous-orkesterini livekokoonpano on yhtä hymyä ja kaikki rakastavat toisiaan, mutta treenikämppäilmapiiri on aivan toista maata! Bändin jäsenet (eritoten minä ja orkesterin rumpali) vittuilevat toisilleen jatkuvasti, juovat toistensa kahvikupit tyhjiksi ja soittavatkin vielä kaiken kukkuraksi huonosti. Aloitamme tämän ongelmasarjan kaiken pahan alusta ja juuresta.

1. Rumpali: Voisin luonnehtia orkesterini rumpalin sytytystä hellyyttävän verkkaiseksi, mikä johtaa usein esimerkiksi sovitusten muistamisen vaikeuteen, kyseenalaiseen kuullun ymmärtämiseen, soiton kiilaamiseen ja huonoihin sosiaalisiin taitoihin. Kaveri on myös harvinaisen taitava jäkättäjä, joka saa usein proppuni palamaan varsin nopeasti (ks. Kitaristi). Vaikkakin kyseessä on tosiaan hieman ammattitaudin omaisesta palikasta, on tämä pitkäaikainen yhteistyökumppani ja ala-astevuosien aikainen ystäväni omina harvoina hyvinä hetkinään (joita oppii vähäisyydestään arvostamaan) varsin miellyttävä mies ja bändin toiseksi "pääjehuksi" suhteellisen yhteistyökykyinen persoona.

2. Basisti: Orkesterin hiljainen jäsen, basisti, on varsin arveluttava kaveri. Yleensä puhelimeen vastataan tiuskaisten "No mitä nyt taas?!"-repliikillä ja kahvitauoilla mies selailee Samsungiaan sanomatta ikinä yhtään mitään. Myös bassonsoittoitaito on Sid Viciousin vaikutteisesti kuukauden treenaamisen luokkaa ja miehen alkoholinkulutus on varsin ihailtavaa. Mies ei koskaan muista että mikä niistä soitettavan biisin kolmesta soinnusta tulee seuraavaksi ja aina virittää bassonsa päin persettä. Vaikka mies ei ole todellakaan mikään lahjakas soittaja, on hän yksi parhaita ystäviäni ja erinomaista juopotteluseuraa (mikäli tämän voisi ottaa positiivisena kommenttina)!

3. Laulaja: Voi vittu! Siinä vasta uusavuton kaveri. Mies saapuu toisinaan jopa treeneihin ja parhaimmillaan muistaa joidenkin biisejen sanatkin! Mutta sitten suurimman osan ajasta äijä on täysin pihalla kaikesta ja painuu esimerkiksi tupakkatauolle viisi minuuttia ennen keikan alkua. Noh... Onneksi on kyseessä edes erittäin mukava mies, joten törttöilyä jaksaa katsella vähän pidempään.

4. Kitaristi: Nyt siirrynkin kaikkein tunnistettavimpaan ongelmavyyhtiin, eli itseeni! Minuun on muun muassa yhdistetty tämä mairitteleva luonnehdinta: "Päällepäsmäröivä, taiteellisesti mahdoton, tuittupäämulkku, jonka sietämättömän lyhyttä pinnaa ja aivan liian suuria luuloja itsestään voi kestää ainoastaan hänen terävän huumorintajunsa ja ehtymättömän määrätietoisuutensa varjolla."

Eihän tää ole, vittu, todellista!

VITTU! Sillä sanalla olen kuvaillut aika monta elämäni tilannetta ja nyt sille on ihan aihetta.

Soitin tuossa perjantaina keikkaa UnRavelous nimisen goottirock-orkesterin kanssa. Päivä oli yksi elämäni kaoottisimpia ja tähän nyt kiteytän minuuttiaikataulun tärkeimpine tapahtumineen:

14.00-14.30: Herätys! Minä ja kaksi roudaria heräämme Muhokselta vitusti liian myöhään ja alamme hoitaa päivän ihania askareita kuten suihkussa käymistä ja laittautumista. Oulussa sijaitsevalle treenikselle pitäisi saapua kello kolme ja bändin roudauspaku hakea Iistä.

15.00: Saavumme vihdoin ja viimein Iihin, paku on huonosti valmisteltu ja joudumme tyhjentämään sen edellisten käyttäjien tavaroista. Tähän menee vajaa puoli tuntia ja pääsemme viimein matkaan. Matkan aikana myös rumpalimme soittelee, hän on äärimmäisen vittuuntunut.

16.00: Saavumme treenikselle tunnin myöhässä, pakkaamme soittovehkeet helvetinmoisella kiireellä pakuun kuunnellessamme rumpalin vittuilua. Muu bändi ei ole vielä saapunut paikalle.

16.30: Saavumme Nuortenkahvila Bysikselle sentään puoli tuntia etuajassa. Ilmoitamme bändille tapaamispaikan olevan jo itse venue aikaa säästääksemme.

17.00 Minä, rumpalimme Julle ja kaksi roudaria aloitamme lavan rakennuksen. Muut bändit odottavat kiltisti vuorojaan ja auttavat tarpeen tullen... Basistimme Craynes saapuu paikalle, vokalistia ei edelleenkään näy. Yritän parhaan kykyni mukaan peitellä vitutusta.

Noin 17.30: Bändi on valmis, annamme vuoron muille orkestereille meidän siirtyessämme backstagelle. Odottelemme edelleen vokalistia. ...Orkesterin sekä crew:n hermot alkavat pettää.

18.45: Laulaja saapuu, olen saada hermoromahduksen ja hän saa huudot. Meikkaus ja esiintymisasujen vaihto alkaa, backstagella ei ole peiliä joten joudun lukittautumaan tyttöjenvessaan.

19.00: Pitäisi olla showtime, mutta roudaus on kesken ja aikataulu kusee. Vitutus pahenee entisestään ja stressaantunut orkesteri vittuilee toisilleen backstagella. Rumpusetti oli kasattu väärin ja peitti sisäänkäynnin lavan oikealta puolelta.

19.05-19.15: Showtime! Vokalistimme oli fiksuna miehenä lähtenyt röökille. Intronauha alkaa soida ja häntä ei näy missään. Saan raivokohtauksen ja henkilökunta etsii hänet käsiinsä. Kaoottinen keikka alkaa ja saa ristiriitaista palautetta hyvästä meiningistä, mutta kuulemma soitimme liian lujaa.

Noin 19.45: Ensimmäinen bändi lopettaa. Mournful Lines aloittaa lähes saman tien. Lainasimme rumpu- ja kitarakamoja muille bändeille joten olemme pakotettuja jäämään loppuillaksi paikalle. Perseilemme backstagella.

Noin 22.00: Bändit lopettavat ja kamojen purku alkaa saman tien. Viemme kamat treenikselle ja poistumme saman tien. Lähdemme palauttamaan pakua Iihin ja kuskimme kaahaa 126. Kilometrin tuntivauhtia 80. Alueella. Meidät pysäytetään ja kuskimme puhallutetaan. 

Hän puhaltaa nollaa, mutta joutuu silti autoon. Odottelemme varmaan varttitunnin, jolloin hän palaa. Mies on menettänyt ajokorttinsa ja saanut 150. euron sakon. Ajoaikaa on vielä keskipäivään asti, joten aiomme käyttää sen viisaasti ja palautettuamme pakun palaamme Oulun keskustan Kauppuri 5:seen. Juomme itsemme tainnoksiin. Tapaan isäni, juomme hieman lisää, muistini katkeaa ja seuraavana aamuna noin kahden maissa heräämme hirveässä krapulassa. Kyseisenä päivänä joudun auttamaan isääni ja hänen vaimoaan muutossa. Päädyn omaan asuntooni vasta aamukolmen maissa ja nukahdan aamukymmenen paikeilla.

HEEEEELVETIN HYVIN MENEE!

Tuotan jälleen pettymyksen

Rakkaat vähämieliset lukijani, joudun jälleen tuottamaan pettymyksen sillä kirjoitan turhan jutun jossa minua ei vituta. Tämä on mainos, jos asia ei kiinnosta, painukaa vittuun.

Soittelin tässä vähän kitaroita nokkelasti Jariksi nimetyn orkesterin debyytti Maxisingle/EP-mikäliejulkaisulla. Julkaisun nimi on ajatustenlukijat ja äänittely oli varsin antoisaa. Alla pieni videoklippi rekordeeraussessioista. Hip-vitun-hei! (Olisin linkannut biisiäkin, mutta ilmeisesti upotusta ei sallita. Etsikää JARI - Ajatustenlukijat vaikka Youtubesta!)

Okei... NYT VITUTTAA!

Nikki is back! Ja entistä ärtyneempänä! Teille tuskin on epäselvää, että blogin kirjoittaja on myös vapaa-aikanaan (mitä on aika paljon) muusikko ja hänen orkesterinsa Seraph on julkaissut uuden singlen. Tässä ajattelin tuoda esille muutaman hassun pikku faktan omasta näkökulmastani ja samalla räntätä VITUSTI!

Tässä jonkin aikaa sitten Seraph tosiaan julkaisi singlen nimeltä Eden. Se äänitettiin Oulun Soundmix Recording Studiolla vajaalla tuhannella eurolla ja oli siis keskituloista köyhemmille keskimäärin parikymppisille jätkille tuntuva tikki. Loogistahan on, että orkesteri julkaisee singlen mitätöntä korvausta vastaan. Tai oikeastaan käytännössä ilmaiseksi hintaan 1.50€.

Aluksi kaikki näyttää toimivan moitteettomasti ja singleä menee heikosti kaupaksi... Meneepähän kuitenkin. Orkesteri markkinoi sinkkua, kuten duuniin kuuluu (koska levy-yhtiöt eivät tätä meidän puolestamme tee) ja ongelmat alkavat: Eräät nimeltämainitsemattomat punaviherituhippikommarit kehtaavat inistä tuotteen marginaalisesta korvauksesta ja faktasta, ettei sitä voi kuunnella kokonaisuudessaan. Yritämme parhaan kykymme mukaan perustella, ettei olisi mitenkään järkevää laittaa euroviidenkymmenen hintaista biisiä julkaistuksi kokonaisuudessaan ilmaiseksi, koska ei sitä kukaan vaivautuisi ostamaan. 

Tässä meitä syytetään ahneudesta ja vastaavasta, kunnes nöyrrymme mokomille nihilistikusimulkuille ja laitamme osoitteeseen seraph1.bandcamp.comiin streamattavan version, jonka voi HALUTESSAAN myös ostaa sillä eurolla viidelläkymmenellä. Kitinä ei lopu, vaan urputus jatkuu edelleen. Ihmettelen vaan, että tähänkö ollaan tultu? "Musiikinystävät" voivat surutta vaatia kalliilla tehtyjä singlejä ilmaiseksi ja ehkä lahjoittaa, jos ovat sen verran jalolla tuulella? Siis joo, eihän tässä pelkästään sitä rahaa haluta, mutta tämä on periaatekysymys. Pyytäisittekö esimerkiksi elokuvaa katsottavaksi kokonaisuudessaan ilmaiseksi, koska traileri ei kerro loppuratkaisua? Nyt vitun mulkut, ryhdistäytykää ja harkitkaa sitä tarpeetonta kitupiikkiyttänne uudelleen! Voisimme käyttää sinkusta saadut rahat esim. fyysisen kappaleen tekemiseen tai jopa orkesterin toiminnan vakauttamiseen, emme prostituoituihin ja alkoholiin vaikka niin vitsailemmekin...