Raivosta ja sen kanavoinnista

He jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät että olen (ja olin etenkin lapsena) arkielämässä harvinaisen tuittupäinen tapaus. Etenkin isoäitiparkani paasaa minulle usein räjähtävästä temperamentistani.

Hyvänä esimerkkinä vaikkapa virallisia asiakirjoja hoitaessani tai hitaanlaisia sähkölaitteita käsitellessäni yleensä kiroilen vuolaasti. Auvoisissa lapsuuteni vuosissa hyväksi havaittu keinoni oli nakella silloin heiveröistä veljeäni kuontaloon. Kiitos erinomaisten terapeuttien, kostan raivoni näinä päivinä vain nakkelemalla omistamiani esineitä seiniin osumatta kehenkään mikäli minulla on seuraa.

Myös bändikaverini, joihin veljeni kuuluu, ovat saaneet osansa lapsellisesta kiukuttelustani ja tämä kirjoitus on myös eräänlainen katarsis/anteeksipyyntökirje. Heh-vitun-heh. Ostin tuossa taannoin uuden kitaran, josta maksoin itseni kipeäksi. Siitä lupailtiin "soittovalmiutta ja hyviä säätöjä" joka ei luonnollisesti pidä paikkaansa. Tästäkin olen hieman vikissyt. Kitaranrähjä täytynee hienovirittää itse… Kaikki pitää aina tehdä itse ja se, ylläripylläri, vituttaa.

The Dreaming - Rise Again

Aina toisinaan innostun kirjoittamaan levyarvioita uusista hankinnoista. Seuraava levy on Stabbing Westwardin tuhkista nousseen The Dreaming-orkesterin kolmas albumi, Rise Again, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa.

The Dreaming - Rise Again
Metropolis Records
16.2.2015

1. Alone
Laulaja Christopher Hall oli jo kesällä 2014 ilmoittanut kappaleen sisältävän vahvoja Stabbing Westward-viboja ja niin se tekeekin! Alonen hieman grungehtava bassoriffi, eeppinen rumpuintro ja suorastaan ysäreiltä haisevat kiipparit tuovat vahvasti mieleeni sen bändin, johon joskus 12-vuotiaana ihastuin huonon Tekken-leffan soundtrackilta. Myös Hallin laulusuoritukset ovat tuttua Dreaming-laatua, eli kristallinkirkkaat. 

2. Painkillers

Painkillers alkaa retrolla, hieman Stabbing Westwardin Darkest Days-albumin kuuloisella kosketinbassolla kunnes siirtyy Dreamingin tyypilliseen rokkiriffittelyyn. Vaikka biisissä on tarttuva kertosäe ja tunteiden turruttamisesta kertovat sanat ovat perin samaistuttavat, lukeutuu Painkillers silti albumin vähemmän kiinnostaviin tuotoksiin siitä yksinkertaisesta syystä, että levyllä on lukuisia paljon parempiakin biisejä.

3. Kisses Taste Like Death
Kisses Taste like Death on Painkillersin ohella yksi Rise Againin heikompia sävelmiä. Christopher Hallin kynä ei ole tämänkään kappaleen kertosäkeessä tylsä, mutta mielestäni oli huono idea tunkea peräkkäin kaksi niin samankaltaista kappaletta. Kappaleena Kisses Taste Like Death on oivallinen, mutta ei vain tunnu mielestäni ihan yltävän tuttuun The Dreaming-tasoon yllätyksettömyydellään.

4. Empty Promises

Empty Promises edustaa kohtalaisen alun jälkeen suurta ryhdistäytymistä. 90-luvun diskomusaa jäljittelevän lyhyen intron jälkeen Empty Promises alkaa junnaamaan kitaravetoisella ja tarttuvalla päämelodialla. Myös A-osan maukkaat ohjelmoinnit tuovat biisiin tyylikästä pohjaa. Onnellista perhe-elämää viettävän Christopher Hallinkaan sanoituskynä ei tunnu tylsyvän, vaikka joka toinen miehen kirjoittamista kappaleista kertoo epäonnistuneista parisuhteista toivoakseni ei-niin-henkilökohtaisesti. C-osassa muristaan 90-luvun puolivälin Stabbing-riffeillä mitä maukkaimmin ja kappaleen kertosäe tarttuu kuin tauti. Empty Promises on kaikin puolin ihan vitun hyvä biisi!

5. Afraid

Afraid on yksi niitä Dreaming-biisejä, jotka olen aikaisemmin kuullut joillain 2000-luvun puolivälin demoEP-julkaisuilla. Alun perin melko perushevinä junnannut biisi on pantu täysin uuteen uskoon; todennäköisesti kosketinsoittaja Walter Flakusin liityttyä yhtyeeseen. Ehkä koko levyn Industrialeimmin polkeva Afraid alkaa vakuuttavalla kiipparibassolla, mutta niinkin hyvältä kuin jo alku kuulostaa, pääsemme vasta kertosäkeessä moshaamaan runnovien kitaroiden ja Hallin miehekkäiden puolipuhtaiden laulujen parissa. Miehen laulutaito on bändille suuri rikkaus, sillä The Dreamingin teho puolittuisi heti ilman miehen erinomaista tyylitajua ja äänenhallintaa.

6. Blink of an Eye

Blink of an Eye on allekirjoittaneen mielestä Rise Againin kevyesti paras kappale. Ei sillä, etteikö kaksi edellä mainittuakin edustaisi jo levyn parhaimmistoa, mutta Hallin älypuhelinviha yhdistettynä kariutuvaan parisuhteeseen Industrial Rockilla höystettynä on vain mielestäni jotain maagista! Superraskaana junnaava intro, herkkä A-osa ja eeppinen kertosäe saavat Blink of an Eyen erottumaan edukseen. Sanoituksiltaan kappale muistuttaa vähän modernimpaa visiota HIMin rakkauden raadollisuuden julistamisesta, mutta kosketinsoittajan rooli on itse musiikissa huomattavasti suurempi. Myös hauskasti popahtava C-osa Christopher Hallin stemmataituroinnilla saa aikaiseksi mielenkiintoista kontrastia kappaleen muuten melko raskaalle poljennolle. Kappaleen viesti kommunikaation muuttuessa puhelimien tuijottamiseksi on myös ihan hauska näpäytys tämän hetken nuorisolle.

7. Still Believe

Still Believe tuo lisää vahvoja Darkest Days-viboja synkällä introllaan, jossa kiipparimatot ja syvä basso junnaavat. Kitaristi Carlton Bost tuo hauskana lisänä bändin soundiin A-osassa helisevät Alex Lifeson-tyyppiset Funk-kitaroinnit. Kertosäe on musiikillisesti tyypillisen rankkaa rockia, mutta laulumelodiat ovat melko popahtavia. Ne myös muistuttavat minua etäisesti edellisen levyn Fight For You-biisiä. Rumpali Johnny Haro soittaa paikkapaikoin myös hauskalla Disco-groovella, joka antaa Still Believelle hieman Indie-henkisen soundin.

8. Throw it Away

Throw it Away on ehkä levyn ainoa balladi. Hitaalla tempolla ja näteillä kiippareilla polkeva Throw it Away muistuttaa minua etäisesti hieman joistakin Linkin Parkin herkemmistä vedoista ainakin kertosäkeeseen asti, jolla soundia hallitseekin taas liukuhihnamaisen raskaat kitarat. Kehuisin Christopher Hallin laulusuorituksia, mutta miehen kyvyt lienevät tulleen jo kaikille selviksi tähän mennessä. Throw it Away on myös toistaiseksi levyn ainoa biisi, jolla pääsemme kuulemaan Carlton Bostin taitoa soolopuolella. Mies on kyllä yksi tyylitajuisimpia tietämiäni kitaristeja!

9. Destroy

Destroyn intro kuulostaa ihan kuin joltakin 80-videopeliltä. Kasibittiseltä kuulostavan kiipparin tueksi tulee kuitenkin toisen tahdin jälkeen jykevät bassot, kunnes kertosäkeeseen päästessä kitaristi varastaa kuuntelijan huomion. Sanoissa Christopher julistaa kuinka haluaa huomionsa kohteen tuhoavan kaiken, mitä rakastaa. Kappale on ehkä hieman Nine Inch Nailsin tai Filterin hengessä sovitettu ysäriralli, mutta ei ihan niin rankka kuin muut samaa vuosikymmentä mukailevat teokset. Destroy on vihamielisestä sanomastaan huolimatta varsin tanssittava rokkibiisi, enkä yhtään ihmettelisi jos se soisi jossain yökerhossa (sillä erotuksella, että yksikään suomalainen yökerho soittaisi hyvää musaa).

10. Rise Again

Perun puheeni levyn "ysäreimmästä rallista". Rise Again on niin Turmion Kätilöt-henkinen, ettei siitä enää paljon syvemmälle 90-luvun soundimaailmaa päästä. Pelkkä introriffi muistuttaa minua vahvasti Teurastajasta oikeasti taitavalla laulajalla. Myös sanojen anthemimainen, hieman uhmakas fiilis lisää ysäriyttä. Tunnelmaa katkaistaan tyylikkäästi toisessa kertosäkeessä, jossa on hyvin hienovaraisia Dubstep-fiiliksiä. Tämä tosin korvataan pikaisesti infernaalisen raskaalla kitaravallilla ja viimeisellä kertosäkeellä. Näiden kymmenen kappaleen perusteella Rise Again on heikoimmillaankin hetkillä ihan perkeleen kova lätty, eikä tunnu todellakaan vajaalta tunnilta läpikuuntelun aikana. The Dreamingin albumit ovat tähän mennessä nousseet tasossa levy levyltä ja Rise Again on ehdottomasti viiden tähden mestariteos!

Otsikot on homoille (homoavioliitto FTW!)

Joidenkin korvaan seuraava tekstinpätkä saattaa kuulostaa samalta kateellisen miehen katkeralta uikutukselta kuin aina ennenkin, enkä syytä teitä junttiudestanne. Jotkut saattavat jopa käyttää aivojaan ja pitää tätä ihan semiasiallisena ränttinä. Nauttikaa:

Silmääni iski taas tänään erään häikäisevän kauniin nuoren stadilaisnaikkosen lifestyle/muotiblogi. Ei kai siinä; yleensä en pahemmin ajatuksena tuollaisia turhuuksia tuomitsisi, mutta sieluuni iski salaman nopeasti silmitön kateus. Tällä hieman tylsästi kirjoitetulla, mutta jumalattoman nättejen tyttösten valokuvilla varustetulla blogilla oli kuusi kertaa enemmän seuraajia, kuin omallani. Saatan olla vähän egoisti, mutta oma blogini on mielestäni perkeleen hyvä... Lifestyle -ja muotiblogit taas tuppaavat monesti olemaan julkisuudenkipeiden, pienistä elämistään kirjoittelevien harmaiden tavisten keskinkertaisen kirjoitustaidon pyhättöjä, joissa ei pahemmin asujen värikokonaisuuksia älyllisempää tekstiä juuri esiinny.

En menisi väittämään omaa blogiani myöskään täydelliseksi tai vitun hyvin kirjoitetuksi, sillä sorrun aivan liian usein jaaritteluun, purppuraproosaan ja oman yleissivistykseni kerskailuun, mutta yhden asian voin sanoa ylpeästi vailla vilppiä: Olen fiksu kaveri ja kirjoittamani mielipiteet ovat harkittuja. Tottakai on aina joku elitistinen tekotaiteilija, joka pitää blogiani katkeran ammattimuusikkowannabe:n ulinana ja saavat toki pitää. Nämä Fedora-hattuja pitävät Pelle Hermannit eivät tule saamaan minultakaan yhtään sen nätimpää tekstiä heidän ÄO:staan.

Anyway: Pointtini ei ole lietsoa ihmisiä vihaamaan hieman turhanpäiväisiä blogeja tai erittäin turhanpäiväisiä Hipstereitä, vaan ennemminkin ajattelemaan itse. Minunkin mielipiteeni ovat usein tyhmiä ja kärkeviä, mutta ainakin ne ovat minun omiani. Se on jo paremmin, kuin monella muulla. Koettakaahan itsekin muodostaa mielipide vaikkapa julkisuudenkipeistä nuorista naisista muotiblogeineen ja vittuilkaa kateellisten panettelusta sitten. 

Tervetuloa! Odotan innolla.

Tarpeesta sitoutua liian nuorena

Vietin tässä viikon rakkaan ystäväni seurassa elämänmenosta turisten. Kaverini on siis jo pidempään seurustellut mies, kun itse taas olen nyt toista vuotta sinkkuna.

Muuten en asiaa nostaisi puheeksi ollenkaan, mutta itseäni alkoi myöhemmin mietityttämään ihmisten tarve sitoitua liian nuorena. Miksi vielä 2010-luvulla ihmiset sitoutuvat vakavasti alle kolmekymppisinä? Itselläni on pahimmassa tapauksessa ystäviä, jotka ovat hankkineet lapsia alle parikymppisinä. Henkilökohtaisesti en keskimäärin selviä edes viikon säätämisestä ilman ahdistumista, mikä lisääkin pääni sisälle kysymyksiä. Ovatko ihmiset niin masokisteja, että haluavat kiduttaa itseään kahliutumisella vai kuvittelevatko he oikeasti hyötyvänsä jotain seurustelun tuomista iloista?

En nyt siis halua kuulostaa miltään jääkuningattarelta, siis olisi minustakin hirveän kiva löytää joku ihminen kenen kanssa viettää aktiivisesti vapaa-aikaa vaikka TV:tä katsellen seksuaalisten hyötyjen höystämänä, mutta ilman mitään virallista sidettä. Olisin myös ihan OK muiden nusauttamisesta niin kauan, kun en joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.

Henkilökohtainen mielipiteeni tosin on se, että esimerkiksi avioliitto on konseptina vanhanaikainen ja tarpeeton. Ikäänkuin vihkisormuksella lunastettaisiin toisen ihmisen uskollisuus. Miksi ihmiset eivät voisi vaan yrittää luottaa toisiinsa ilman avioliitoksi kutsuttua kauppakirjaa? Kaipa sitoutuminenkin loppupeleissä juontuu vain omistushalusta?

PS: Toivon syvästi, ettei teksti saa kuulostamaan minua epätoivoiselta tai katkeroituneelta. Ne ääliöt, joilla on tapana tehdä psykoanalyysejä blogikirjoitusten perusteella voivat unohtaa keittiöpsykiatriaan pohjautuvat leikkinsä ja hyväksyä, että persoonani on tätä raapustelua syvempi.

Kirjoittamisen vaikeus

Olen viimeaikoina kärsinyt taiteellisista ongelmista, joista ajattelin nyt avautua blogissani. Tällä kertaa koetan vähentää tutuksi tullutta kiukuttelua ja käsitellä asiaa hieman vakavammin.

Kärsin pienimuotoisesta verbaalikriisistä. Blogiin on edelleen helppo rustata sitä samaa arkipäiväistä paskaa, mitä nyt tässä parin vuoden ajan on tullut enemmän tai vähemmän aktiivisesti tehtyä... Musiikin kirjoittamisen suhteen minulla on jälleen kerran ongelmia...

Yleensä olen aina ollut todella sukkela kirjoittaja, eikä taiteellinen aloitekyky ole koskaan takkuillut. Myös pidän sanavarastoani melko laajana mikä helpottaa biisejen (toisinaan myös tekotaiteellisen purppuraproosan) synnyttämistä, mutta nyt pari viime kuukautta on ollut kirjoittamisen tasolta varsin heikkoa. Seraph-orkesterini on puurtanut ahkerasti uutta materiaalia pöytään ja julkaisukin on tekeillä noin alkuvuodelle 2015, mutta de facto-pääbiisinkirjoittajana minulla on ongelma: Julkaisun nimikkobiisille ei keksi sanoja.

Kirjoitin jo yhdet teennäiset raapustukset aikaisemmin, mutta se nyt oli sanoinkuvaamatonta paskaa. Ehkäpä kirjoituslakkoni johtuu siitä, että vuodet 2013- ja '14:n alkupuoli olivat hyvin tekstintäytteisiä. Tunnen sanavarastoni ehtyneen jostain kumman syystä, enkä ymmärrä miksi. Tämä on vaivannut minua pari viime päivää ja paineet tekstin synnyttämisestä tekevät edes yrittämisen aloittamisesta entistäkin vastenmielisempää ja tunnen itseni kireäksi, kun uusi materiaali otetaan puheeksi. Päätin sitten siirtää vastuun orkesterin toisen biisinkirjoittajan harteille, mutta siltikin luottamukseni hänen kykyihinsä on jostain pikkumaisesta syystä hieman kortilla... Ei siinä sinänsä mitään henkilökohtaista, mutta olen tottunut hoitamaan taiteelliset seikat aina itse ja muiden suorituksen todistaminen pelottaa suunnattomasti. Toivottavasti Damian Craynes voisi auttaa minua ongelmani kanssa.

PS: Pyydän epätyypillistä sävyä jo nyt anteeksi, mutta tein tämän ennen kaikkea itselleni motivaation puutetta helpottaakseni. Toivottavasti ette kauheasti vittuuntuneet kirosanojen ja raivonpuuskien vähäisyydestä.

Suomidubbejen paskuus

Olen usein kysynyt itseltäni, että mikä vittu noita suomalaisia dubbaajia oikein vaivaa? Nyt sitten kitisenkin tästä lapsuuden kultaiset muistoni pilanneesta aiheesta oikein kunnolla (kiitos unettomuuteni)!

Epäkohta 1: Paskat näyttelijät
Siis miks vitussa suomalaisissa dubbauksissa ei kukaan osaa koskaan näytellä? ...Tai eihän tämä valtio allekirjoittaneen mielestä ole koskaan viihdepuolella tarjonnut juurikaan kehnoa parempaa näyttelyä, mutta pohjanoteeraukset esiintyvät nimenomaan dubbirintamalla. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Agapio Racing Teamin surullisen kuuluisat työt tai Disney Channelin überkankeat Hannah Montana-käännökset. Siitä siirrymmekin kohtaan 2:

Paskat käsikirjoittajat
Okei ymmärrän, ettei kaikkia englanninkielisiä vitsejä aina osata kääntää luontevasti, vaikka oltaisiin itse Jeesus Kristus... Mutta esimerkiksi muistan lämmöllä Pokémonin olleen aikoinaan oikeasti älykkäästi kirjoitettu sarja ja tsoukitkin toimivat meidän junttimaisella mongerruksellamme. Näyttelijäsuoritukset siinäkin tökkivät, mutta sarjan kepeän luonteen vuoksi voinemme antaa sen anteeksi. (Plus se silti peittoaa mennen tullen edellä mainitut farssit)

3: Paska soundi

Suuri osa meidän maamme jälkiäänityksistä kuulostaa vaatekomeroissa tehdyltä. Etenkin, jos palaamme "kultaiselle" 80-luvulle, jolloin jokaisen piirrossarjan dialogi oli sairaan kankeaa, äänitykset paikoin kohisivat ja yleensä alkuperäisen äänen saattoi jopa kuulla taustalta. ...Tämä ärsytti minua jo lapsena.

Vloggaamisesta

En rehellisesti sanottuna enää muista olisinko jo aikaisemminkin räntännyt tästä aiheesta, joten teen sen nyt asiasta vähät välittämättä.

Jo valmiiksi rajallinen mielikuvitukseni ei ole koskaan kyennyt sulattamaan vloggaamisen turhuutta... Siis noin 100% esim. Youtube-videopalveluun postatut vlogit ovat tylsien ihmisten paskanjauhantaa tylsästä elämästään. Siis älkää käsittäkö väärin, ymmärrän esim. Shane Dawsonin, DaylyGracen, iJustinen tai vastaavien "julkkujen" videot täysin. Ne ovat kuitenkin yleensä käsikirjoitettuja ja kunnianhimoisia viihdeprojekteja.

...Mutta edellä mainittua paskanjauhantaformaattia en vain ymmärrä! Siis miksi vitussa jotkut ihmiset postailevat esim. vaateostoksistaan tai kauppareissuistaan? KETÄ VITTUA KIINNOSTAA!? Uskovatko nämä henkilöt tosissaan muidenkin ihmisten olevan niin tylsämielisiä, että he jaksaisivat seurata viisiminuuttista jaarittelua arjen harmaudesta? Samaa olen usein ihmetellyt myös tämän saitin sisällöstä.

Tajuan myös paskanjauhannan, jos se on esim kantaaottavaa. Joku Craftnationin kaltainen kanava, jossa otetaan kantaa henkirikoksiin ja muuhun hilpeään on kuitenkin sinänsä asiaohjelmaa. En halua vaikuttaa mitenkään kusipäältä vaikka väistämättä sen vaikutelman ihmisille annankin, mutta onko se liikaa pyydetty että ihmiset edes yrittäisivät vaikuttaa tekevänsä muutakin kuin kertovansa web-kameralleen viimeisimmästä runkkusessiostaan?

Olen pitkään harkinnut tekeväni ensimmäisen ja viimeisen Youtube-vlogini, jossa ihmettelisin vloggauksen turhuutta...