The Dreaming - Rise Again

Aina toisinaan innostun kirjoittamaan levyarvioita uusista hankinnoista. Seuraava levy on Stabbing Westwardin tuhkista nousseen The Dreaming-orkesterin kolmas albumi, Rise Again, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa.

The Dreaming - Rise Again
Metropolis Records
16.2.2015

1. Alone
Laulaja Christopher Hall oli jo kesällä 2014 ilmoittanut kappaleen sisältävän vahvoja Stabbing Westward-viboja ja niin se tekeekin! Alonen hieman grungehtava bassoriffi, eeppinen rumpuintro ja suorastaan ysäreiltä haisevat kiipparit tuovat vahvasti mieleeni sen bändin, johon joskus 12-vuotiaana ihastuin huonon Tekken-leffan soundtrackilta. Myös Hallin laulusuoritukset ovat tuttua Dreaming-laatua, eli kristallinkirkkaat. 

2. Painkillers

Painkillers alkaa retrolla, hieman Stabbing Westwardin Darkest Days-albumin kuuloisella kosketinbassolla kunnes siirtyy Dreamingin tyypilliseen rokkiriffittelyyn. Vaikka biisissä on tarttuva kertosäe ja tunteiden turruttamisesta kertovat sanat ovat perin samaistuttavat, lukeutuu Painkillers silti albumin vähemmän kiinnostaviin tuotoksiin siitä yksinkertaisesta syystä, että levyllä on lukuisia paljon parempiakin biisejä.

3. Kisses Taste Like Death
Kisses Taste like Death on Painkillersin ohella yksi Rise Againin heikompia sävelmiä. Christopher Hallin kynä ei ole tämänkään kappaleen kertosäkeessä tylsä, mutta mielestäni oli huono idea tunkea peräkkäin kaksi niin samankaltaista kappaletta. Kappaleena Kisses Taste Like Death on oivallinen, mutta ei vain tunnu mielestäni ihan yltävän tuttuun The Dreaming-tasoon yllätyksettömyydellään.

4. Empty Promises

Empty Promises edustaa kohtalaisen alun jälkeen suurta ryhdistäytymistä. 90-luvun diskomusaa jäljittelevän lyhyen intron jälkeen Empty Promises alkaa junnaamaan kitaravetoisella ja tarttuvalla päämelodialla. Myös A-osan maukkaat ohjelmoinnit tuovat biisiin tyylikästä pohjaa. Onnellista perhe-elämää viettävän Christopher Hallinkaan sanoituskynä ei tunnu tylsyvän, vaikka joka toinen miehen kirjoittamista kappaleista kertoo epäonnistuneista parisuhteista toivoakseni ei-niin-henkilökohtaisesti. C-osassa muristaan 90-luvun puolivälin Stabbing-riffeillä mitä maukkaimmin ja kappaleen kertosäe tarttuu kuin tauti. Empty Promises on kaikin puolin ihan vitun hyvä biisi!

5. Afraid

Afraid on yksi niitä Dreaming-biisejä, jotka olen aikaisemmin kuullut joillain 2000-luvun puolivälin demoEP-julkaisuilla. Alun perin melko perushevinä junnannut biisi on pantu täysin uuteen uskoon; todennäköisesti kosketinsoittaja Walter Flakusin liityttyä yhtyeeseen. Ehkä koko levyn Industrialeimmin polkeva Afraid alkaa vakuuttavalla kiipparibassolla, mutta niinkin hyvältä kuin jo alku kuulostaa, pääsemme vasta kertosäkeessä moshaamaan runnovien kitaroiden ja Hallin miehekkäiden puolipuhtaiden laulujen parissa. Miehen laulutaito on bändille suuri rikkaus, sillä The Dreamingin teho puolittuisi heti ilman miehen erinomaista tyylitajua ja äänenhallintaa.

6. Blink of an Eye

Blink of an Eye on allekirjoittaneen mielestä Rise Againin kevyesti paras kappale. Ei sillä, etteikö kaksi edellä mainittuakin edustaisi jo levyn parhaimmistoa, mutta Hallin älypuhelinviha yhdistettynä kariutuvaan parisuhteeseen Industrial Rockilla höystettynä on vain mielestäni jotain maagista! Superraskaana junnaava intro, herkkä A-osa ja eeppinen kertosäe saavat Blink of an Eyen erottumaan edukseen. Sanoituksiltaan kappale muistuttaa vähän modernimpaa visiota HIMin rakkauden raadollisuuden julistamisesta, mutta kosketinsoittajan rooli on itse musiikissa huomattavasti suurempi. Myös hauskasti popahtava C-osa Christopher Hallin stemmataituroinnilla saa aikaiseksi mielenkiintoista kontrastia kappaleen muuten melko raskaalle poljennolle. Kappaleen viesti kommunikaation muuttuessa puhelimien tuijottamiseksi on myös ihan hauska näpäytys tämän hetken nuorisolle.

7. Still Believe

Still Believe tuo lisää vahvoja Darkest Days-viboja synkällä introllaan, jossa kiipparimatot ja syvä basso junnaavat. Kitaristi Carlton Bost tuo hauskana lisänä bändin soundiin A-osassa helisevät Alex Lifeson-tyyppiset Funk-kitaroinnit. Kertosäe on musiikillisesti tyypillisen rankkaa rockia, mutta laulumelodiat ovat melko popahtavia. Ne myös muistuttavat minua etäisesti edellisen levyn Fight For You-biisiä. Rumpali Johnny Haro soittaa paikkapaikoin myös hauskalla Disco-groovella, joka antaa Still Believelle hieman Indie-henkisen soundin.

8. Throw it Away

Throw it Away on ehkä levyn ainoa balladi. Hitaalla tempolla ja näteillä kiippareilla polkeva Throw it Away muistuttaa minua etäisesti hieman joistakin Linkin Parkin herkemmistä vedoista ainakin kertosäkeeseen asti, jolla soundia hallitseekin taas liukuhihnamaisen raskaat kitarat. Kehuisin Christopher Hallin laulusuorituksia, mutta miehen kyvyt lienevät tulleen jo kaikille selviksi tähän mennessä. Throw it Away on myös toistaiseksi levyn ainoa biisi, jolla pääsemme kuulemaan Carlton Bostin taitoa soolopuolella. Mies on kyllä yksi tyylitajuisimpia tietämiäni kitaristeja!

9. Destroy

Destroyn intro kuulostaa ihan kuin joltakin 80-videopeliltä. Kasibittiseltä kuulostavan kiipparin tueksi tulee kuitenkin toisen tahdin jälkeen jykevät bassot, kunnes kertosäkeeseen päästessä kitaristi varastaa kuuntelijan huomion. Sanoissa Christopher julistaa kuinka haluaa huomionsa kohteen tuhoavan kaiken, mitä rakastaa. Kappale on ehkä hieman Nine Inch Nailsin tai Filterin hengessä sovitettu ysäriralli, mutta ei ihan niin rankka kuin muut samaa vuosikymmentä mukailevat teokset. Destroy on vihamielisestä sanomastaan huolimatta varsin tanssittava rokkibiisi, enkä yhtään ihmettelisi jos se soisi jossain yökerhossa (sillä erotuksella, että yksikään suomalainen yökerho soittaisi hyvää musaa).

10. Rise Again

Perun puheeni levyn "ysäreimmästä rallista". Rise Again on niin Turmion Kätilöt-henkinen, ettei siitä enää paljon syvemmälle 90-luvun soundimaailmaa päästä. Pelkkä introriffi muistuttaa minua vahvasti Teurastajasta oikeasti taitavalla laulajalla. Myös sanojen anthemimainen, hieman uhmakas fiilis lisää ysäriyttä. Tunnelmaa katkaistaan tyylikkäästi toisessa kertosäkeessä, jossa on hyvin hienovaraisia Dubstep-fiiliksiä. Tämä tosin korvataan pikaisesti infernaalisen raskaalla kitaravallilla ja viimeisellä kertosäkeellä. Näiden kymmenen kappaleen perusteella Rise Again on heikoimmillaankin hetkillä ihan perkeleen kova lätty, eikä tunnu todellakaan vajaalta tunnilta läpikuuntelun aikana. The Dreamingin albumit ovat tähän mennessä nousseet tasossa levy levyltä ja Rise Again on ehdottomasti viiden tähden mestariteos!