Ei ole mitään, ei niin kertakaikkiaan mitään niin vittumaista kuin huonosti toimiva elektroniikka. Vielä enemmän se vituttaa, jos olet vasta ostanut helvetin kalliin kitarastyrkkarin, joka päättää sulaa puolessa tunnissa ekan testiajon jälkeen.
Joitakin muusikoita saattaa kiinnostaa kitarakokemukseni. Olen nyt vuoden päivät ollut vannoutunut Laney-vahvistimien kannattaja ja olen sitä edelleen. Rakastan niiden soundia, mutta yleinen probleema englantilaisissa styrkkareissa on niiden problemaattisuus. LV300H-hybridivahvistimessani ei todellakaan ole mitään vikaa, se toimii kuin unelma. Mutta ostinpas tässä sankarini Mikko Lindströmin innoittamana Laneyn kiitellyn VH100R-putkinupin, jota olen haaveillut 12-vuotiaasta. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä, soundit olivat upeat etenkin särökanavilla ja high gain-kanava on puhdasta kultaa. Sitten vastaan iskevät ne vahvistimien vittumaisimmat piirteet: elektroniikkaongelmat. Yleensä nämä ovat suhteellisen vaivaton proggis hoitaa alta pois, tai niin olen ainakin oppinut tässä lyhyellä syklillä mutta VH100R:ni ongelmat olivat vertaansa vailla. Isäukkoni kanssa hinkkasimme styrkkaria yömyöhään etsien mahdollista vaivaa, mutta turhaan. Laite ei saanut itseensä edes sähköjä päälle, vaikka kaikki kolme sulaketta olivat ehjiä ja oikeat. Myöskään EL34-putkissa ei ollut mitään näkyvää vauriota. Vika on ilmeisesti jossain syvemmällä ja nyt tuo ah, niin kaunissoundinen paskakasa pitää heittää vitun kalliiseen huoltoon. MUR!
