Tekotaiteilijan tuska

Olen mielestäni aika luova kaveri, jolla on kyseisen piirteen plussat ja miinukset hyvin plakkarissa. 

Pluspuolena voisi olettaa ilmenevän erikoisen maailmankatsomuksen, koko planeetta näyttää yhden miehen henkilökohtaiselta leikkikentältä. Tämä myös johtaa kivuliaaseen miinukseen nimeltä todellisuus. Todellisuudessa minulla ei ole resursseja eikä rahaa taiteellisen visioni ns. "Leikkini" toteuttamiseen, jonka vuoksi minun pitäis mennä töihin/opiskelemaan. Valitettavasti opiskellessani minulla ei olisi enää aikaa näiden tarpeiden toteuttamiseen. Tästä seuraa ahdistus, luomisen tuska.

Niin kutsuttu luomisen tuska on se pääni sisällä vellova polttava tarve ottaa samanaikaisesti universumin paras valokuva, käsikirjoittaa taiteellinen 3:n tunnin pornoelokuva, piirtää sarjakuva ja nauhoittaa 16 biisin soololevy. Kun en kykene tekemään näistä todellisuudessa yhtäkään, alkaa vituttaa. Maailma tuntuu masentavalta paikalta ja minun "lahjakkuuteni" valuu hukkaan. Onneksi on olemassa tämä blogi, missä voin tästä äärimmäisen kalvaavasta tunteesta avautua edes jotenkuten.

Mikä parasta: sukulaiseni ja monet ystäväni eivät kykene tunnetta ymmärtämään... Tuskin edes yrittävät. He yrittävät painostaa minua tekemään jotain "järkevää" kuten esimerkiksi hakemaan töitä tai mennä opiskelemaan, mutta minä tunnen itseni melko hyvin. Jos minua ei jokin asia kiinnosta, voitte olla satavarmoja etten sitä tee. Esim. mummoni olettaa minun olevan veltto sosiaalipummi, joka viihtyy hyvin omissa oloissaan koko päivän tietokoneen äärellä tekemättä mitään mutta todellisuudessa asia ei ole näin. Rakas ystäväni PS3 kyllä ammattimaisesti turruttaa tunteen/vie sen hetkeksi pois, mutta edelleen kärsin hukkaan valumisesta. Olisihan tuo mahtavaa tehdä jotain työtä, mutta en ole henkisesti valmis edes opiskelemaan haluamalleni alalle joten kuinka voisin kuvitellakaan tekeväni sitten työtä? En kykene oikeastaan sitoutumaan mihinkään. Mummoni suosittelikin minulle jotain hoitoalan hommaa, mutta kysyin häneltä "Miksi haluaisin auttaa muita jos en halua edes auttaa itseäni?" Minulla on oma voimakas visio elämästäni, jonka haluaisin elää mutta valitettavasti tämä ainaisesti piinaava todellisuus rienaa perässäni. Minun pitäisi olla vastuuntuntoinen, aikuinen mies joka maksaa veronsa, laskunsa, velkansa ja asuntonsa eikä haaskaa aikaansa itsekeskeisesti harrastustensa parissa. Tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. ...Olen hedonistinen ihminen, jolle mikään ei tuota tarvittavaa tyydytystä. Harmillisesti saan niskaani moralisointia siitä kuinka kaikki ovat valmiita auttamaan minua saamatta minulta mitään takaisin. Mielestäni maailma asettaa ammatinvalintakysymykset ja vastuun ihmisten niskaan sittenkin liian nuorina, minä en ole vielä aikuinen.

Tiedän, ettei tämä teitä kiinnosta mutta minua ei kiinnosta mitä te ajattelette

Nyt puhutaan siis mielestäni universumin parhaasta hevilevystä, HIMin Venus Doomista. Te laatutaidetta kavahtavat kaappihomot voitte siis viettää tämän tekstin kirjoittamiseen käyttämäni ajan koittaessanne hirttäytyä alimittaisiin kulleihinne.

Kuten hyvän Rocklevyn kuuluukin: Venus Doom on niin perkeleen synkkä, raskas, kaunis ja toivonkaipuinen ettei ole sitten mitään rajaa. Valon maskuliininen viskibasso antaa vähän uutta tunnetta hänen tyypilliselle hinttifalsetilleen. (ks. Razorblade Romance)

1: Venus Doom

Se mitä levyn avausraita tulkintakykyyni herättää on tulitikun sytyttävä Ville. Lyhyen intron jälkeen pärähtää käyntiin kerrassaan PERKELEEN raskas jytäriffi, joka runnoo tiensä läpi Dark Lightin imelyyden hikoilematta pisaraakaan. Burtonin herkkään pianokonserttoon Ville Valon kumean soundin taustall, joka vielä kuitenkin muistuttaa HIMin popkoukuista. Tämä korjataan raskailla kitaroilla ja bändi pääsee äkkiä itse parhaimmalle maaperälleen: Orgaaniselle ja karulle sellaiselle. Kertosäe on HIMille tyypillistä melodista rymistelyä, mutta riffin astuessa kuvioihin tunnet olosi taas mieheksi, jonka kivekset ovat mitattavissa Chuck Norrisin päähän. Levyn soundivalinnat ovat oivalliset ja etenkin kitaristi Linden kitarataiteilu on vertaansa vailla. Niin paljon tyylikkäitä revityksiä yhdellä levyllä, että jopa itse isä Hendrix olisi ylpeä. Sooloa seuraa Black Sabbathin ja Type O Negativen hengessä väsätty Doom-poljento minkä aikana Villen kumisevat bassotaajuudet saavat sinut epäilemään seksuaalisia suuntaamisiasi. Biisi loppuu kepeästi kertosäkeeseen ja riffin hidastempoiseen kaksoisolentoon. Kuunneltuani biisin loppuun muistan kysyneeni itseltäni "Miksen minä kirjoittanut tätä?" Ja ensikuuntelulla olin 12.

2: Love in Cold Blood

Luonnollisesti avausraidan murean rymistelyn jälkeen toivoisit lopun levynkin sisältävän kyseistä henkeä. Toinenkaan biisi ei onneksi tuota pettymystä. Love in Cold Blood on ehkä hitusen Venus Doomia kauniimpi ja kepeämpi tuotos, mutta ilmaisu on sama. Biisi alkaa murhaavalla jytäriffillä, joka junnaa tiensä läpi nelivetomaastureiden ja pienten tavaankappaleiden. A-osa on hieman melodisempi ja harkitumpi kuin edellisessä, mutta kertosäkeessä kitarat paukkuvat mallikkaasti. Myös korvaan pistää rumpali Kaasun erinomainen paukutus, mies pysyy erittäin tiukasti kompeissa ja kikkailun vähäisyys nostaa pienimmätkin erikoisuudet tehokkaasti esille. Love in Cold Bloodin erikoisuus kitaranörtille onkin suorastaan korviahuumaava kitarasoolo. Lähes minuutin mittaista, hyvällä maulla suoritettua tiluttelua jaksaa kuunnella repeatilla aamusta iltaan. Tyylitaju onkin aina ollut mielestäni Linden ja Burtonin yhteistyön kantava voima. Biisi loppuu myös kivasti Stoner Rock-henkiseen poljentoon, joka on puettu Burtonin vertahyytävillä kiippariefekteillä. Näissä instrumentalipätkissä bändi onkin mielestäni parhaimmillaan.

3: Passion's Killing Floor

Ehkä sitä hieman hittihakuisempaa HIMiä, Passion's Killing Floor ei ole yhtä Brutaalintörkyinen kuin Venus Doom, eikä yhtä Stoner kuin Love in Cold Blood, mutta Passion's Killing Floor on herkkyydesään suorastaan hykerryttävä. Debyyttilevyn punaviinigoottikuvasto on herätetty henkiin musiikillisesti viisaammassa paketissa ja suomalaiseen listapoppiin sisältyviä koukkuja on ammennettu Burtonin kiippareihin ovelasti. Biisi olisi muuten hyvin tavanomainen HIM-viisu, mutta C-osan uskalias Doom-flirttailu pistää kuuntelijalta hyvin äkkiä pasmat sekaisin. "Oliko tämä nyt HIM, vai raittiimpi Black Sabbath?"

4: The Kiss of Dawn

The Kiss of Dawn on toinen vähän hittihakuisempi kappale, vaikei vieläkään sitä Join Me-osastoa löydy. The Kiss of Dawn on periaatteessa suhteellisen kepeä biisi, mutta surumielisyys ja aikuisen miehen angsti hukuttavat kuuntelijan ihan muihin tunteisiin, kuin juhlamieleen tai valkoisiin paitoihin. Muuten tunnelmaltaan sysimustalla taideteoksella, The Kiss of Dawn ja Bleed Well ovat ehkä ne viininpunaiset biisit. Tosin koukuttava kertosäe saa sinut vähät välittämään pienistä "teemaansopimattomuuksista" ja biisi on ihan yhtä loistava kuin levykin.

5: Sleepwalking Past Hope

HIMin kymmenminuuttinen proge-eepos kulkee raadollisen hitaalla poljennolla ja turmiollisilla lyriikoilla. Bändi käy läpi kaikki aspektinsa kepeästä Rock-kvintetistä aina sysimustaan ja raskaaseen Doom Metal-fiilistelyyn. Myös riipivän tyylikkäät kitara- ja bassosoolot ansaitsevat kunniaa, Linde ja Mige ovat ehdottomasti tulessa! Biisi loppuu Love in cold Bloodin tavoin Stoner Rock-fiilistelyyn, tosin ehkä astetta kepeämmässä valossa. (heh, valossa!) Tämä tuo minulle henkilökohtaisesti etäisesti mieleen Porcupine Treen.

6: Dead Lover's Lane

Herkästä ja melodisesta introsta raskaaseen, kitaravetoiseen rymistelyyn käyntiin pärähtävä Dead Lover's Lane on Venus Doomin Thrash-henkisintä antia. Älkää käsittäkö väärin, mitään kuolonriffittelyä ei vieläkään löydy, mutta asenne lähentelee samaa kaavaa. Ikäänkuin Black Sabbath testaisi Thrash-elementtejä... Anyway, biisin poljento on hyvin mukaansatempaava kitaroiden ajaessa raskaita riffejään koskettimien hoitaessa melodiapuolen. Samaa rataa edetään läpi biisin aina loppuun asti. Dead Lover's Lanea voisi luonnehtia raskaammaksi Right Here in my Armsiksi.

7: Song or Suicide

Song or Suicide on herkkä kipale todennäköisesti omistettu jälleen kerran keskuudesta poistuneille. Noin minuutin rallista ei ole hirveästi kerrottavaa, mutta koskettavan raadolliset laulusuoritukset saavat kovimmankin heteromiehen murtumaan ajan kanssa!

8: Bleed Well

on taas sitä popimpaa HIMiä, tosin raskaammassa muotissa. Razorblade Romancen tyyliin junnaava Bleed Well etenee kuitenkin maltillisemmin kuin ekat biisit, lähempänä modernia Rockia kuin perinteistä Metallia. Biisin paras osa ovat kertosäkeen tarttuvat sanat "Bleed Well the soul you're about to sell for passion deranged, kiss and tell, baby we're bleeding well in Hell..."

9: Cyanide Sun

En tiedä kuinka sadistiselta saan itseni kuulostamaan, mutta ah! Kuinka kauniilta Ville Valon kärsimyksen pukeminen sanoiksi voikaan kuulostaa! Tuskallisen hidas ja tunnelmaltaan kalmanviileä Cyanide Sun tarjoaa aimoannoksen lääkitsemätöntä masennusta ja alkoholismista parantumisen vaikeutta. Valssikomppi tekee hyvää biisin ulkomuodolle, sillä se on HIMille epätavallinen veto. Myös yli minuutin mittaiset kitarasoolo-osuudet tekevät HIMille pelkkää kunniaa! Suurimmat plussat saa suorastaan raadollisenkauniit bridget, joiden sanat uhkuvat sitä samaa lohduttomuutta mitä voisi kuvitella Michael Monroen hautajaisten sisältävän Suomen Rock-kansan sydämissä. Levyn päättää herkkä tulkinta puhtailla kitaroilla ja Villen hoilottelulla "Underneath the Cyanide Sun we will bleed"-lainista. Levy on päättynyt.

Tämä taas todistaa miksi Suomalaisella metallikentällä HIMillä ei ole vertaisia, eikä tasa-arvoisia. Harvalla biisintekijällä löytyy henkilökohtaista kokemusta aidosta To Hell and Back-kärsimyksestä vailla päihteiden syövyttämää biisinkirjoitustaitoa. HIMin sysimusta tulkinta suomalaisesta kansanmusiikista toivottavasti jatkaa muotoutumistaan vielä toiset 20 vuotta!

Miksi idiotismi on aliarvostettua?

Älkää ymmärtäkö minua väärin, edelleen olen tekopyhä ja yksiselitteinen ihminen: MUTTA näin Riku Rantalan (artikkeli) viisaan artikkelin inspiroimana jatkan hänen ihmettelyn aihettaan ja tuon esille hänen pointtinsa uudessa valossa. Miksi idiootteja syrjitään?

Tietenkin adrenaliinihuumaisen edesvastuuttomuuden voi pitää hyvän maun rajoissa, mutta miksi ihmiset vielä nykyäänkin jaksavat katsoa kieroon nuorta miestä, joka näyttää toisten mielestä jälkeenjääneeltä riehumisellaan. Etenkin, kun nykyaikana on päivänselvää että nuoret ovat typerää porukkaa. Itse en edes tarvitse alkoholia ollakseni jotenkin "paheksuttava", jotkut ihmiset ovat synnynnäisiä idiootteja.

Mielestäni fakta on myös se, että "epäasiallinen", tai "lapsellinen" käytös on yksinkertaisesti paljon "kotiin kahdeksalta virkkaamaan"-lifestyleä hauskempaa. Tietysti voisin perjantai-iltana valmistautua seuraavaan kokeeseen/hakea töitä/stressata tulevaisuutta, mutta jos elämä on niin sanotusti tehty nautittavaksi, miksei tee sitä parhaaksi näkemällään tavalla? Tietysti minun moraalikäsitykseni osuvat esim. pilvenpolton vastaisiksi, mutten minä heitä tuomitse (monet hyvät ystäväni käyttävät kannabista). En koe, että asia kuuluu minulle. Jos he saavat kiksejä hidasälyisyydestä ja yksinkertaisille asioille hekottamisesta, mitäs viddua minä olen siihen puuttumaan? Samaa mietin myös tuon nuoren miehen tyhmyyden kanssa. Jos kerran haluaa näyttää typerältä leikkimielisesti nylkyttäessään kavereitansa julkisella paikalla, sama nylkyttää. Eihän kylähulluus muille kuulu. Tai jos haluaa juoda itsensä tainnoksiin halvalla jenkkiviskillä, eikös se ole itsestäänselvyys? Mitä vittua se muille kuuluu, miten minä aikaani haaskaan? Periaatteessa minusta tuntuu, että suomessa saa tehdä mitä haluaa jos on ns. "rauhallinen", mutta jos ADD:stä kärsivä nuorimies näyttää typerältä, se on pedofiliaa pahempi synti. Mikä ihmisiä tässä maassa vaivaa? Miksi ne pienimmät asiat ovat aina pahimmat?

Nimenmuutoksesta

Minua alkoi jotenkin vituttaa toi Ironinen Angstiblogi, siitä ei tullut blogin pääosittaista sanomaa selväksi. Uusi nimi: "Vaaleita tyttöjä ja mustaa huumoria" kuvastaa ehkäpä hieman ivallisesti tämän blogin tekstejen tasoa. Se on se Amerikkalainen poliitikko, joka sanoo "fuck" suorassa lähetyksessä kansalliseen töllöttimeen Sunnuntairukouksessa. Myös sivun osoite on muuttunut. Käsittääkseni se nykyjään on www.vaaleitalutkia.blogspot.com/fi/mikävitunlie.

Ei mulla muuta, haistakaa viddu.

Kaikkea sitä kuuleekin

Kaikkia mielisairauden hyvän maun tuolle puolelle yltäviä ehdotuksia sitä kuulee, mutta äskeinen oli kaikkein paras: Minulle suositeltiin kirjailijan uraa. En ole varma, mitä siitä sopasta syttyisi mutta voisin kuvitella seuraavaa...

Kaikki esikoisromaanithan ovat täysin sama kirja. Se yksi kriitikoiden haukkuma, mutta jostain syystä yleisön rakastama irvokas kirjallinen mätäpaise jonka tekstin rivous lähentelee härskeimmillään Johanna Tukiaisen ulkomuotoa. Myös muutamia ex-tyttöystävien tissikuvia ja laimeita populaarikulttuuriviittauksia saattaa kuulua. "Kuinka Homopetteri kuuntelikaan sitä W.A.S.P.in levyä minkä hintteyttään kerkesi..." ja niin edelleen. ...Pointtini on se, etten uskalla julkaista kokonaista kirjaa täynnä sysimustaa huumoriani/ankeita mietteitäni, koska tämä kansa on jo ihan riittävän masentunutta ilmankin esikoisromaaniani. Tosin testamentin toivossa voisin tämän tehdä ja kirjoittaa takakanteen pyytäväni faneilta mitättömiä omaisuuksiaan, täytyyhän kirjailijankin ryypinkinsä kustantaa muullakin kuin turvonneilla persposkillaan. Tekstini saattaa näyttää ja kuulostaa Teemu Viemerön juttujen plagioimiselta, mutta kertokaahan minulle: Olisiko minusta teidän mielestänne irvokkaan kirjallisen mätäpaiseen ylpeäksi luojaksi?