Kirjoittamisen vaikeus

Olen viimeaikoina kärsinyt taiteellisista ongelmista, joista ajattelin nyt avautua blogissani. Tällä kertaa koetan vähentää tutuksi tullutta kiukuttelua ja käsitellä asiaa hieman vakavammin.

Kärsin pienimuotoisesta verbaalikriisistä. Blogiin on edelleen helppo rustata sitä samaa arkipäiväistä paskaa, mitä nyt tässä parin vuoden ajan on tullut enemmän tai vähemmän aktiivisesti tehtyä... Musiikin kirjoittamisen suhteen minulla on jälleen kerran ongelmia...

Yleensä olen aina ollut todella sukkela kirjoittaja, eikä taiteellinen aloitekyky ole koskaan takkuillut. Myös pidän sanavarastoani melko laajana mikä helpottaa biisejen (toisinaan myös tekotaiteellisen purppuraproosan) synnyttämistä, mutta nyt pari viime kuukautta on ollut kirjoittamisen tasolta varsin heikkoa. Seraph-orkesterini on puurtanut ahkerasti uutta materiaalia pöytään ja julkaisukin on tekeillä noin alkuvuodelle 2015, mutta de facto-pääbiisinkirjoittajana minulla on ongelma: Julkaisun nimikkobiisille ei keksi sanoja.

Kirjoitin jo yhdet teennäiset raapustukset aikaisemmin, mutta se nyt oli sanoinkuvaamatonta paskaa. Ehkäpä kirjoituslakkoni johtuu siitä, että vuodet 2013- ja '14:n alkupuoli olivat hyvin tekstintäytteisiä. Tunnen sanavarastoni ehtyneen jostain kumman syystä, enkä ymmärrä miksi. Tämä on vaivannut minua pari viime päivää ja paineet tekstin synnyttämisestä tekevät edes yrittämisen aloittamisesta entistäkin vastenmielisempää ja tunnen itseni kireäksi, kun uusi materiaali otetaan puheeksi. Päätin sitten siirtää vastuun orkesterin toisen biisinkirjoittajan harteille, mutta siltikin luottamukseni hänen kykyihinsä on jostain pikkumaisesta syystä hieman kortilla... Ei siinä sinänsä mitään henkilökohtaista, mutta olen tottunut hoitamaan taiteelliset seikat aina itse ja muiden suorituksen todistaminen pelottaa suunnattomasti. Toivottavasti Damian Craynes voisi auttaa minua ongelmani kanssa.

PS: Pyydän epätyypillistä sävyä jo nyt anteeksi, mutta tein tämän ennen kaikkea itselleni motivaation puutetta helpottaakseni. Toivottavasti ette kauheasti vittuuntuneet kirosanojen ja raivonpuuskien vähäisyydestä.

Suomidubbejen paskuus

Olen usein kysynyt itseltäni, että mikä vittu noita suomalaisia dubbaajia oikein vaivaa? Nyt sitten kitisenkin tästä lapsuuden kultaiset muistoni pilanneesta aiheesta oikein kunnolla (kiitos unettomuuteni)!

Epäkohta 1: Paskat näyttelijät
Siis miks vitussa suomalaisissa dubbauksissa ei kukaan osaa koskaan näytellä? ...Tai eihän tämä valtio allekirjoittaneen mielestä ole koskaan viihdepuolella tarjonnut juurikaan kehnoa parempaa näyttelyä, mutta pohjanoteeraukset esiintyvät nimenomaan dubbirintamalla. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Agapio Racing Teamin surullisen kuuluisat työt tai Disney Channelin überkankeat Hannah Montana-käännökset. Siitä siirrymmekin kohtaan 2:

Paskat käsikirjoittajat
Okei ymmärrän, ettei kaikkia englanninkielisiä vitsejä aina osata kääntää luontevasti, vaikka oltaisiin itse Jeesus Kristus... Mutta esimerkiksi muistan lämmöllä Pokémonin olleen aikoinaan oikeasti älykkäästi kirjoitettu sarja ja tsoukitkin toimivat meidän junttimaisella mongerruksellamme. Näyttelijäsuoritukset siinäkin tökkivät, mutta sarjan kepeän luonteen vuoksi voinemme antaa sen anteeksi. (Plus se silti peittoaa mennen tullen edellä mainitut farssit)

3: Paska soundi

Suuri osa meidän maamme jälkiäänityksistä kuulostaa vaatekomeroissa tehdyltä. Etenkin, jos palaamme "kultaiselle" 80-luvulle, jolloin jokaisen piirrossarjan dialogi oli sairaan kankeaa, äänitykset paikoin kohisivat ja yleensä alkuperäisen äänen saattoi jopa kuulla taustalta. ...Tämä ärsytti minua jo lapsena.

Vloggaamisesta

En rehellisesti sanottuna enää muista olisinko jo aikaisemminkin räntännyt tästä aiheesta, joten teen sen nyt asiasta vähät välittämättä.

Jo valmiiksi rajallinen mielikuvitukseni ei ole koskaan kyennyt sulattamaan vloggaamisen turhuutta... Siis noin 100% esim. Youtube-videopalveluun postatut vlogit ovat tylsien ihmisten paskanjauhantaa tylsästä elämästään. Siis älkää käsittäkö väärin, ymmärrän esim. Shane Dawsonin, DaylyGracen, iJustinen tai vastaavien "julkkujen" videot täysin. Ne ovat kuitenkin yleensä käsikirjoitettuja ja kunnianhimoisia viihdeprojekteja.

...Mutta edellä mainittua paskanjauhantaformaattia en vain ymmärrä! Siis miksi vitussa jotkut ihmiset postailevat esim. vaateostoksistaan tai kauppareissuistaan? KETÄ VITTUA KIINNOSTAA!? Uskovatko nämä henkilöt tosissaan muidenkin ihmisten olevan niin tylsämielisiä, että he jaksaisivat seurata viisiminuuttista jaarittelua arjen harmaudesta? Samaa olen usein ihmetellyt myös tämän saitin sisällöstä.

Tajuan myös paskanjauhannan, jos se on esim kantaaottavaa. Joku Craftnationin kaltainen kanava, jossa otetaan kantaa henkirikoksiin ja muuhun hilpeään on kuitenkin sinänsä asiaohjelmaa. En halua vaikuttaa mitenkään kusipäältä vaikka väistämättä sen vaikutelman ihmisille annankin, mutta onko se liikaa pyydetty että ihmiset edes yrittäisivät vaikuttaa tekevänsä muutakin kuin kertovansa web-kameralleen viimeisimmästä runkkusessiostaan?

Olen pitkään harkinnut tekeväni ensimmäisen ja viimeisen Youtube-vlogini, jossa ihmettelisin vloggauksen turhuutta...

Vitutuksen multihuipennus Vol. 2

Akti 1: Paluu menneisyyteen

Kaikki tiedätte varmasti sen tunteen, kun vitutuspäissään viheltää oikein kunnolla? ...Tämä plus se kun ei ole edes ketään muuta syyttää, kuin oma itsensä on suhteellisen raastavaa. Kerron teille nyt siitä, kuinka olen palannut keskiajalle.

Minä, saatanan idiootti, menin hajottamaan tosiaan puhelimeni minkä jälkeen paluu keskiajalle alkoi. Temperamenttin johti minut myös eräs syysilta särkemään telkkarini... Tai se oli vahinko, mutta en minä tajunnut tämän yhden kerran heittäessäni sitä ohjaimella olevan se viimeinen!

Olen nyt virallisesti rappiolla/Rock bottom. Keskiaika on hakenut minut omakseen ja Saatana rankaisee minua kaikista niistä kamaluuksista, mitä olen elämässäni tehnyt mm. polttamatta jättämistä Pohjois-Suomen puukirkoista. Olenkin tässä miettinyt, että pitäisikö myydä itsensä ja hankkia päivätyö, vaiko syödä syanidikapseli? 

...Jälkimmäinen toki kuulostaa paljon houkuttelevammalta.

Akti 2: Kun vituttaa ja vituttaa ihan kunnolla

Rock-toimittaja Nalle Östermann kirjoitti taannoin siitä, kuinka bändihommat ovat ihan perseestä. Yhdyn mieheen... Hän kirjoitti ihan kouliintuneemman miehen stresseistä, mutta omat ongelmani ovat paljon pienempiä. Kehtaan silti väittää, että tasan yhtä vittumaisia...

Saamattomien lusmujen kanssa vekslaaminen on yhtä ikuista pakerrusta. Kunnianhimoni on liian kova satunnaisiin treeneihin ja treeniksellä ähjöttämiseen, kun toivoisin tyhmien teinityttöjen syövän kädestäni ja viiltävän ranteensa auki jos biisini sanat niin epäsuoraan saattaisivat suggestoida. Kaikki tämä plus suomen arvostetuimmat Rock-lehdet runkkaisivat jo jättiläismäiseksi väitetyn egoni kuuhun saakka imemällä virtuaalimulkkuani mitättömyyksistä kuten myyntiluvuista kerskailulla. (Mitä siis todellisuudessa ei ole kovin paljon. Tsiigatkaa Nikki Suiciden ja Seraphin tuotanto iTunesista ja Spotifysta!)

Loppusanoina voisin käyttää lausahdustani: "Elämä on hankalaa, kun on kerjäläisen elintaso ja miljonäärin ego samassa paketissa..."