Vietin tässä viikon rakkaan ystäväni seurassa elämänmenosta turisten. Kaverini on siis jo pidempään seurustellut mies, kun itse taas olen nyt toista vuotta sinkkuna.
Muuten en asiaa nostaisi puheeksi ollenkaan, mutta itseäni alkoi myöhemmin mietityttämään ihmisten tarve sitoitua liian nuorena. Miksi vielä 2010-luvulla ihmiset sitoutuvat vakavasti alle kolmekymppisinä? Itselläni on pahimmassa tapauksessa ystäviä, jotka ovat hankkineet lapsia alle parikymppisinä. Henkilökohtaisesti en keskimäärin selviä edes viikon säätämisestä ilman ahdistumista, mikä lisääkin pääni sisälle kysymyksiä. Ovatko ihmiset niin masokisteja, että haluavat kiduttaa itseään kahliutumisella vai kuvittelevatko he oikeasti hyötyvänsä jotain seurustelun tuomista iloista?
En nyt siis halua kuulostaa miltään jääkuningattarelta, siis olisi minustakin hirveän kiva löytää joku ihminen kenen kanssa viettää aktiivisesti vapaa-aikaa vaikka TV:tä katsellen seksuaalisten hyötyjen höystämänä, mutta ilman mitään virallista sidettä. Olisin myös ihan OK muiden nusauttamisesta niin kauan, kun en joutuisi kuulemaan yksityiskohtia.
Henkilökohtainen mielipiteeni tosin on se, että esimerkiksi avioliitto on konseptina vanhanaikainen ja tarpeeton. Ikäänkuin vihkisormuksella lunastettaisiin toisen ihmisen uskollisuus. Miksi ihmiset eivät voisi vaan yrittää luottaa toisiinsa ilman avioliitoksi kutsuttua kauppakirjaa? Kaipa sitoutuminenkin loppupeleissä juontuu vain omistushalusta?
PS: Toivon syvästi, ettei teksti saa kuulostamaan minua epätoivoiselta tai katkeroituneelta. Ne ääliöt, joilla on tapana tehdä psykoanalyysejä blogikirjoitusten perusteella voivat unohtaa keittiöpsykiatriaan pohjautuvat leikkinsä ja hyväksyä, että persoonani on tätä raapustelua syvempi.
