Sosiaalisen median kaksinaismoraalisuus.

Olen aina vittuuntunut siitä kuinka ihmiset käyttävät sosiaalista mediaa vain pönkittääkseen omaa egoaan, vaikka nyt täytyy kyllä tunnustaa että itsekin tähän sorrun: Nyt tulee vuorossa itsekritiikkikirjoitus.

Ehkä kaikkein ärsyttävin piirteeni minussa on sosiaalisen median tekopyhä käyttö. Olen utelias ihminen, joka luulee olevansa kiinnostunut muiden kuulumisista ja luon siksi Facebook-profiilin. Kuitenkin nähdessäni etusivun ja samat tylsät jorinat mitä ihmiset minulle suoltavat, alan vittuuntua ja miettiä "Miksi minua kiinnostaa?" Olen teennäinen ihminen ja käytän Facebookia kertoakseni maailmalle kuinka saatanan mielenkiintoinen ihminen olen postaillen sinne 990247147 erilaista juttua vuorokaudessa, samalla kuitenkin toivon mahdollisuutta muiden ihmisten postausten deletoimiselle uutisistani sillä eihän minua luonnollisesti Perälehdon Marjan päivitykset kiinnosta pätkääkään. Sosiaalinen media on monelle muullekin ihmiselle lähinnä väline pönkittää omaa mukakiinnostavaa elämäänsä, mutta sitten muiden samanluonteisiin päivityksiin suhtaudutaan erittäin nurjasti... Ihmettelenkin miksen vain saa profiilejani poistettua? Palaammekin takaisin verkostoitumisen pulmaan: Salaa toivon ihmisten ryhtyvän mielenkiintoisemmiksi ja antavan minulle enemmän irti esim. keskusteluissa. Olen suureksi harmikseni liian utelias irtautumaan tästä mätäpaiseesta. Mitä tehdä kun ei kiinnosta, mutta kuitenkin kiinnostaa? Pitäisikö tuota hiljaisesti hyväksyä suunnattoman ärsyttävään tilanteeseensa ja niellä pikkumainen ylitunteellisuutensa vai tarttua härkää sarvista, poistaa Facebook-profiilinsa ja löytää itsensä sieltä viikon päästä uudestaan?

Teemu Vimieröä lainaten... VITTU.

Ei ole mitään, ei niin kertakaikkiaan mitään niin vittumaista kuin huonosti toimiva elektroniikka. Vielä enemmän se vituttaa, jos olet vasta ostanut helvetin kalliin kitarastyrkkarin, joka päättää sulaa puolessa tunnissa ekan testiajon jälkeen.

Joitakin muusikoita saattaa kiinnostaa kitarakokemukseni. Olen nyt vuoden päivät ollut vannoutunut Laney-vahvistimien kannattaja ja olen sitä edelleen. Rakastan niiden soundia, mutta yleinen probleema englantilaisissa styrkkareissa on niiden problemaattisuus. LV300H-hybridivahvistimessani ei todellakaan ole mitään vikaa, se toimii kuin unelma. Mutta ostinpas tässä sankarini Mikko Lindströmin innoittamana Laneyn kiitellyn VH100R-putkinupin, jota olen haaveillut 12-vuotiaasta. Rakastuin siihen ensisilmäyksellä, soundit olivat upeat etenkin särökanavilla ja high gain-kanava on puhdasta kultaa. Sitten vastaan iskevät ne vahvistimien vittumaisimmat piirteet: elektroniikkaongelmat. Yleensä nämä ovat suhteellisen vaivaton proggis hoitaa alta pois, tai niin olen ainakin oppinut tässä lyhyellä syklillä mutta VH100R:ni ongelmat olivat vertaansa vailla. Isäukkoni kanssa hinkkasimme styrkkaria yömyöhään etsien mahdollista vaivaa, mutta turhaan. Laite ei saanut itseensä edes sähköjä päälle, vaikka kaikki kolme sulaketta olivat ehjiä ja oikeat. Myöskään EL34-putkissa ei ollut mitään näkyvää vauriota. Vika on ilmeisesti jossain syvemmällä ja nyt tuo ah, niin kaunissoundinen paskakasa pitää heittää vitun kalliiseen huoltoon. MUR!

Tumblr, Blogger, Ask.fm, Spring.me ja mitkävitunlie...

Minua vituttaa suunnattomasti tämä sosiaalisen median teiniskene, josta on tullut tätä huomionkipeää ask.fm:ssä ja bloggerissa pyörimistä... En siis nyt yritä olla tekopyhä, sillä itsellänikin kyseiseiset profiilit (döö) ovat.

Asia, joka ärsyttää on tämän mediamuodon jo edellä mainittu huomionkipeys. Bloggerissa, Tumblrissa ja missä vitussa ihmiset postailevat paskoja meemejä ja mukanokkelia tekotaiteellisia kuvia paskoilla sitaateilla yrittäessään nostaa itseään paikallisen yläasteen sosiaalisessa ringissä... Miksi? Itsehän pidän blogia vain silloin kun on jotain mistä valittaa ja askia ihan vittuillessani, mutta sitten on ihmisiä jotka tosissaan kuvittelevat olevansa niin vitun mielenkiintoisia että tosissaan pitävät jotain paskablogia omistamistaan kledjuista/kysymysprofiilia alapäidensä karvoituksesta. Usein nämä ihmiset ovat myös taiteellisesti, äidinkielellisesti, kirjallisesti, visuaalisesti ja auditiivisesti täysin lahjattomia peruspaskoja. Olen ehkä vittumainen tämän sanoessani, mutta itse esimerkiksi olen riittävän itsetietoinen sanoakseni että osaan kirjoittaa ihan kelvosti. ...Toisin kuin vitun monet muut. ...Eikä minun tarvitse postailla paskoja sitaatteja tekotaiteellisen valokuvan kanssa vaikuttaakseni syvälliseltä. Ei tässä sen enempää, halusin vain vikistä.

Ai niin! Toinenkin asia tälle iltaa vituttaa!

Eihän vittuuntunut ränttini vielä ohi ollutkaan!

Toinen asia, mistä voisin tänään kirjoittaa on ärsyttävät teini-iän kriisiä käyvät huomiohuorat. Toki itsekin suorastaan RAKASTAN huomion keskipisteenä olemista ja tiedän että olen hyvännäköinen, mutta se ei ole se pointti. Pointti on se että joskus tapaan internetin ihmemaassa näitä "itsetuhoisia" teinityttöjä, jotka ovat päivänä X tappamassa itseään ja päivän Y aamuna lähettävät itsestään kuvan jossa poseeravat persevako vilkkuen ja hädin tuskin alkanut kasvava häpykarvoitus housunnapeista rehottaen. Sitten jos heille sanoo sanaakaan suoraan, he julistavat vihaavansa sinua, poistavat sinut FB-kavereistaan, pommittavat sinua tekstiviesteillä ja kutsuvat homoksi/huoraksi. Toki, itsekin olin/olen edelleen vitun tyhmä, varsinkin yläasteella; mutta jotain rajaa siinä itsensä nolaamisessa. On eri asia omistaa huono itsetunto ja itkeä itsensä iltaisin uneen, kunnes oikeasti tappaa itsensä ja postata itsestään huorahtavia kuvia Vampirefreaksiin odottaen, että 25-vuotiaat sakkolihan fileeroijat kirjoittavat jotain irstasta kommenttipalstaan.

...Minä aina ajattelin, että minun elämänlaadussani olisi jotain vikaa, mutta näihin ihmisperseisiin verrattuna elämäni on suorastaan mahtipointinen kokemus.

Ave Satanas!

Hei, uskolliset minua vähemmän vihaavat ihmiset! Olin pakottanut itseni pienelle mielenterveystauolle, etten viiltäisi rannettani auki. Onhan tämän blogin kirjoittaminen ihan perseestä ja teen sitä vain tarpeen tullen.

Anyway, nyt kelataan niitä ihmisiä jotka eivät loppupeleissä ole tyhmiä, mutta kieltäytyvät käyttämästä periaatteessa ihan normaalia aivokapasiteettiaan: Nyt puhutaan niistä hankalista mulkvisteista, jotka yleensä päättyvät byrokraattisiin virkoihin.

Varmaan itse kukin kohdanneet sen persoonan, joka yksinkertaisesti kieltäytyy käyttämästä hyötyajattelua jonkun kieroutuneen moraalikysymyksen takia, esimerkiksi miten taivaan isä määrää. Itselläni on suuria ongelmia ymmärtää näiden periaatteessa jalojen piruparkojen loogista toimintaa. He ajattelevat aina mikä on parasta "yhteisölle", tai mikä on moraalisesti oikein vaikka he tietävät etteivät he tule koskaan saamaan takaisinmaksua, tai edes kiitosta jalosta asenteestaan. Sitten tulee vastaan 18-vuotias opportunistiperkele, joka ehdottaa tiettyä kotiinpäin vedettyä suunnitelmaa, esimerkiksi isoisänsä omistaman yrityksen palvelujen käyttöä sekä hänen lompakkonsa kasvattamisen, että hyvällä diilillä ansaitun rahansäästömahdollisuuden toivossa. Tietysti tämä moraalisen ajattelun paragoni hankaa vastaan ihan vain estääkseen nuorukaisen itsekästä toimintaa, sillä ahneus on Saatanasta! Tottakai tässä tietty oman edun tavoittelu vahvasti kärähtää, mutta kysykää itseltänne tekisittekö te samoin? Suurin osa tämän maailman asukkaista ovat pohjimmiltaan melko tunnevammaisia ja itsekkäitä, mitä itse olen ainakin huomannut. Sama toimia tämän muotisuuntauksen mukana, koska kukaan ei pidä Hipstereistä. Faktahan on se, että maailma on paska paikka asua, olla tai elää ja jos kerrankin siitä voisi nauttia, miksei hyötyä siitä mieluummin kuin katua typerää päätöstään lopun ikäänsä?

Valitettavasti kirjoitus kuulostaa hyvin kaukaa haetulta koska todellisesta syystä en usko voivani kirjoittaa (En halua tulla haastetuksi oikeuteen, jos henkilö X tätä sattuisi lukemaan), mutta toivottavasti te voisitte edes jotenkin samaistua tähän hieman sekavaan kirjoitukseen ja hyväksyä tosiasiat: Te olette perseestä.

Rahankäytön vaikeudesta

Olin kyllä typerin tuntemani perseääliö muuttaessani pois mutsin hoivista jo 16-vuotiaana. Kerronkin tässä mikä vituttaa tällä viikolla:

Minimipalkkaan verrattavat sosiaalituet kattavat nipinnapin normaalin elämisen, mikä suomeksi on laskut, vuokra ja safkat. Hedonismiin sosiaalipummilla ei periaatteessa ole varaa, mutta sitäkin suurempi taipumus sortua siihen. Itse sorrun yleensä ottamaan pieniä riskejä pitääkseni elämäni mielekkäänä, tai sitten taloudellisesti itsetuhoisiin heräteostoksiin. Kyllähän siinä omatunto soimaa: "Älä nyt perkele laita tuota, sinun tulisi pystyä maksamaan asumisesi ja päläpälä!" Tämä soimaaminen ei minulle ole tuntunut koskaan riittävän ja palaan kotiin lompakolle raskaiden baarireissujen tai vastaavien jälkeen ja aina viimeiset viikot kuukaudesta vietän persaukisuudessa. Kaiken kukkuraksi tästä vittumaisesta tilanteesta voin syyttää vain ja ainoastaan itseäni, mikä kyrsii. Mielelläni kaataisin vitutukseni vaikka veljeni, äitini tai kuvitteellisen seurustelukumppaninini niskaan mutta nyt se on täysin mahdotonta.

Mieleni tekisi ostaa uusia kitaravehkeitä, pullo Jack Daniel'sia ja Game of Thronesin toinen tuotantokausi, mutta kuten jo sanoin; köyhälle miehelle hedonismi on sula mahdottomuus.

Tekotaiteilijan tuska

Olen mielestäni aika luova kaveri, jolla on kyseisen piirteen plussat ja miinukset hyvin plakkarissa. 

Pluspuolena voisi olettaa ilmenevän erikoisen maailmankatsomuksen, koko planeetta näyttää yhden miehen henkilökohtaiselta leikkikentältä. Tämä myös johtaa kivuliaaseen miinukseen nimeltä todellisuus. Todellisuudessa minulla ei ole resursseja eikä rahaa taiteellisen visioni ns. "Leikkini" toteuttamiseen, jonka vuoksi minun pitäis mennä töihin/opiskelemaan. Valitettavasti opiskellessani minulla ei olisi enää aikaa näiden tarpeiden toteuttamiseen. Tästä seuraa ahdistus, luomisen tuska.

Niin kutsuttu luomisen tuska on se pääni sisällä vellova polttava tarve ottaa samanaikaisesti universumin paras valokuva, käsikirjoittaa taiteellinen 3:n tunnin pornoelokuva, piirtää sarjakuva ja nauhoittaa 16 biisin soololevy. Kun en kykene tekemään näistä todellisuudessa yhtäkään, alkaa vituttaa. Maailma tuntuu masentavalta paikalta ja minun "lahjakkuuteni" valuu hukkaan. Onneksi on olemassa tämä blogi, missä voin tästä äärimmäisen kalvaavasta tunteesta avautua edes jotenkuten.

Mikä parasta: sukulaiseni ja monet ystäväni eivät kykene tunnetta ymmärtämään... Tuskin edes yrittävät. He yrittävät painostaa minua tekemään jotain "järkevää" kuten esimerkiksi hakemaan töitä tai mennä opiskelemaan, mutta minä tunnen itseni melko hyvin. Jos minua ei jokin asia kiinnosta, voitte olla satavarmoja etten sitä tee. Esim. mummoni olettaa minun olevan veltto sosiaalipummi, joka viihtyy hyvin omissa oloissaan koko päivän tietokoneen äärellä tekemättä mitään mutta todellisuudessa asia ei ole näin. Rakas ystäväni PS3 kyllä ammattimaisesti turruttaa tunteen/vie sen hetkeksi pois, mutta edelleen kärsin hukkaan valumisesta. Olisihan tuo mahtavaa tehdä jotain työtä, mutta en ole henkisesti valmis edes opiskelemaan haluamalleni alalle joten kuinka voisin kuvitellakaan tekeväni sitten työtä? En kykene oikeastaan sitoutumaan mihinkään. Mummoni suosittelikin minulle jotain hoitoalan hommaa, mutta kysyin häneltä "Miksi haluaisin auttaa muita jos en halua edes auttaa itseäni?" Minulla on oma voimakas visio elämästäni, jonka haluaisin elää mutta valitettavasti tämä ainaisesti piinaava todellisuus rienaa perässäni. Minun pitäisi olla vastuuntuntoinen, aikuinen mies joka maksaa veronsa, laskunsa, velkansa ja asuntonsa eikä haaskaa aikaansa itsekeskeisesti harrastustensa parissa. Tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. ...Olen hedonistinen ihminen, jolle mikään ei tuota tarvittavaa tyydytystä. Harmillisesti saan niskaani moralisointia siitä kuinka kaikki ovat valmiita auttamaan minua saamatta minulta mitään takaisin. Mielestäni maailma asettaa ammatinvalintakysymykset ja vastuun ihmisten niskaan sittenkin liian nuorina, minä en ole vielä aikuinen.

Tiedän, ettei tämä teitä kiinnosta mutta minua ei kiinnosta mitä te ajattelette

Nyt puhutaan siis mielestäni universumin parhaasta hevilevystä, HIMin Venus Doomista. Te laatutaidetta kavahtavat kaappihomot voitte siis viettää tämän tekstin kirjoittamiseen käyttämäni ajan koittaessanne hirttäytyä alimittaisiin kulleihinne.

Kuten hyvän Rocklevyn kuuluukin: Venus Doom on niin perkeleen synkkä, raskas, kaunis ja toivonkaipuinen ettei ole sitten mitään rajaa. Valon maskuliininen viskibasso antaa vähän uutta tunnetta hänen tyypilliselle hinttifalsetilleen. (ks. Razorblade Romance)

1: Venus Doom

Se mitä levyn avausraita tulkintakykyyni herättää on tulitikun sytyttävä Ville. Lyhyen intron jälkeen pärähtää käyntiin kerrassaan PERKELEEN raskas jytäriffi, joka runnoo tiensä läpi Dark Lightin imelyyden hikoilematta pisaraakaan. Burtonin herkkään pianokonserttoon Ville Valon kumean soundin taustall, joka vielä kuitenkin muistuttaa HIMin popkoukuista. Tämä korjataan raskailla kitaroilla ja bändi pääsee äkkiä itse parhaimmalle maaperälleen: Orgaaniselle ja karulle sellaiselle. Kertosäe on HIMille tyypillistä melodista rymistelyä, mutta riffin astuessa kuvioihin tunnet olosi taas mieheksi, jonka kivekset ovat mitattavissa Chuck Norrisin päähän. Levyn soundivalinnat ovat oivalliset ja etenkin kitaristi Linden kitarataiteilu on vertaansa vailla. Niin paljon tyylikkäitä revityksiä yhdellä levyllä, että jopa itse isä Hendrix olisi ylpeä. Sooloa seuraa Black Sabbathin ja Type O Negativen hengessä väsätty Doom-poljento minkä aikana Villen kumisevat bassotaajuudet saavat sinut epäilemään seksuaalisia suuntaamisiasi. Biisi loppuu kepeästi kertosäkeeseen ja riffin hidastempoiseen kaksoisolentoon. Kuunneltuani biisin loppuun muistan kysyneeni itseltäni "Miksen minä kirjoittanut tätä?" Ja ensikuuntelulla olin 12.

2: Love in Cold Blood

Luonnollisesti avausraidan murean rymistelyn jälkeen toivoisit lopun levynkin sisältävän kyseistä henkeä. Toinenkaan biisi ei onneksi tuota pettymystä. Love in Cold Blood on ehkä hitusen Venus Doomia kauniimpi ja kepeämpi tuotos, mutta ilmaisu on sama. Biisi alkaa murhaavalla jytäriffillä, joka junnaa tiensä läpi nelivetomaastureiden ja pienten tavaankappaleiden. A-osa on hieman melodisempi ja harkitumpi kuin edellisessä, mutta kertosäkeessä kitarat paukkuvat mallikkaasti. Myös korvaan pistää rumpali Kaasun erinomainen paukutus, mies pysyy erittäin tiukasti kompeissa ja kikkailun vähäisyys nostaa pienimmätkin erikoisuudet tehokkaasti esille. Love in Cold Bloodin erikoisuus kitaranörtille onkin suorastaan korviahuumaava kitarasoolo. Lähes minuutin mittaista, hyvällä maulla suoritettua tiluttelua jaksaa kuunnella repeatilla aamusta iltaan. Tyylitaju onkin aina ollut mielestäni Linden ja Burtonin yhteistyön kantava voima. Biisi loppuu myös kivasti Stoner Rock-henkiseen poljentoon, joka on puettu Burtonin vertahyytävillä kiippariefekteillä. Näissä instrumentalipätkissä bändi onkin mielestäni parhaimmillaan.

3: Passion's Killing Floor

Ehkä sitä hieman hittihakuisempaa HIMiä, Passion's Killing Floor ei ole yhtä Brutaalintörkyinen kuin Venus Doom, eikä yhtä Stoner kuin Love in Cold Blood, mutta Passion's Killing Floor on herkkyydesään suorastaan hykerryttävä. Debyyttilevyn punaviinigoottikuvasto on herätetty henkiin musiikillisesti viisaammassa paketissa ja suomalaiseen listapoppiin sisältyviä koukkuja on ammennettu Burtonin kiippareihin ovelasti. Biisi olisi muuten hyvin tavanomainen HIM-viisu, mutta C-osan uskalias Doom-flirttailu pistää kuuntelijalta hyvin äkkiä pasmat sekaisin. "Oliko tämä nyt HIM, vai raittiimpi Black Sabbath?"

4: The Kiss of Dawn

The Kiss of Dawn on toinen vähän hittihakuisempi kappale, vaikei vieläkään sitä Join Me-osastoa löydy. The Kiss of Dawn on periaatteessa suhteellisen kepeä biisi, mutta surumielisyys ja aikuisen miehen angsti hukuttavat kuuntelijan ihan muihin tunteisiin, kuin juhlamieleen tai valkoisiin paitoihin. Muuten tunnelmaltaan sysimustalla taideteoksella, The Kiss of Dawn ja Bleed Well ovat ehkä ne viininpunaiset biisit. Tosin koukuttava kertosäe saa sinut vähät välittämään pienistä "teemaansopimattomuuksista" ja biisi on ihan yhtä loistava kuin levykin.

5: Sleepwalking Past Hope

HIMin kymmenminuuttinen proge-eepos kulkee raadollisen hitaalla poljennolla ja turmiollisilla lyriikoilla. Bändi käy läpi kaikki aspektinsa kepeästä Rock-kvintetistä aina sysimustaan ja raskaaseen Doom Metal-fiilistelyyn. Myös riipivän tyylikkäät kitara- ja bassosoolot ansaitsevat kunniaa, Linde ja Mige ovat ehdottomasti tulessa! Biisi loppuu Love in cold Bloodin tavoin Stoner Rock-fiilistelyyn, tosin ehkä astetta kepeämmässä valossa. (heh, valossa!) Tämä tuo minulle henkilökohtaisesti etäisesti mieleen Porcupine Treen.

6: Dead Lover's Lane

Herkästä ja melodisesta introsta raskaaseen, kitaravetoiseen rymistelyyn käyntiin pärähtävä Dead Lover's Lane on Venus Doomin Thrash-henkisintä antia. Älkää käsittäkö väärin, mitään kuolonriffittelyä ei vieläkään löydy, mutta asenne lähentelee samaa kaavaa. Ikäänkuin Black Sabbath testaisi Thrash-elementtejä... Anyway, biisin poljento on hyvin mukaansatempaava kitaroiden ajaessa raskaita riffejään koskettimien hoitaessa melodiapuolen. Samaa rataa edetään läpi biisin aina loppuun asti. Dead Lover's Lanea voisi luonnehtia raskaammaksi Right Here in my Armsiksi.

7: Song or Suicide

Song or Suicide on herkkä kipale todennäköisesti omistettu jälleen kerran keskuudesta poistuneille. Noin minuutin rallista ei ole hirveästi kerrottavaa, mutta koskettavan raadolliset laulusuoritukset saavat kovimmankin heteromiehen murtumaan ajan kanssa!

8: Bleed Well

on taas sitä popimpaa HIMiä, tosin raskaammassa muotissa. Razorblade Romancen tyyliin junnaava Bleed Well etenee kuitenkin maltillisemmin kuin ekat biisit, lähempänä modernia Rockia kuin perinteistä Metallia. Biisin paras osa ovat kertosäkeen tarttuvat sanat "Bleed Well the soul you're about to sell for passion deranged, kiss and tell, baby we're bleeding well in Hell..."

9: Cyanide Sun

En tiedä kuinka sadistiselta saan itseni kuulostamaan, mutta ah! Kuinka kauniilta Ville Valon kärsimyksen pukeminen sanoiksi voikaan kuulostaa! Tuskallisen hidas ja tunnelmaltaan kalmanviileä Cyanide Sun tarjoaa aimoannoksen lääkitsemätöntä masennusta ja alkoholismista parantumisen vaikeutta. Valssikomppi tekee hyvää biisin ulkomuodolle, sillä se on HIMille epätavallinen veto. Myös yli minuutin mittaiset kitarasoolo-osuudet tekevät HIMille pelkkää kunniaa! Suurimmat plussat saa suorastaan raadollisenkauniit bridget, joiden sanat uhkuvat sitä samaa lohduttomuutta mitä voisi kuvitella Michael Monroen hautajaisten sisältävän Suomen Rock-kansan sydämissä. Levyn päättää herkkä tulkinta puhtailla kitaroilla ja Villen hoilottelulla "Underneath the Cyanide Sun we will bleed"-lainista. Levy on päättynyt.

Tämä taas todistaa miksi Suomalaisella metallikentällä HIMillä ei ole vertaisia, eikä tasa-arvoisia. Harvalla biisintekijällä löytyy henkilökohtaista kokemusta aidosta To Hell and Back-kärsimyksestä vailla päihteiden syövyttämää biisinkirjoitustaitoa. HIMin sysimusta tulkinta suomalaisesta kansanmusiikista toivottavasti jatkaa muotoutumistaan vielä toiset 20 vuotta!

Miksi idiotismi on aliarvostettua?

Älkää ymmärtäkö minua väärin, edelleen olen tekopyhä ja yksiselitteinen ihminen: MUTTA näin Riku Rantalan (artikkeli) viisaan artikkelin inspiroimana jatkan hänen ihmettelyn aihettaan ja tuon esille hänen pointtinsa uudessa valossa. Miksi idiootteja syrjitään?

Tietenkin adrenaliinihuumaisen edesvastuuttomuuden voi pitää hyvän maun rajoissa, mutta miksi ihmiset vielä nykyäänkin jaksavat katsoa kieroon nuorta miestä, joka näyttää toisten mielestä jälkeenjääneeltä riehumisellaan. Etenkin, kun nykyaikana on päivänselvää että nuoret ovat typerää porukkaa. Itse en edes tarvitse alkoholia ollakseni jotenkin "paheksuttava", jotkut ihmiset ovat synnynnäisiä idiootteja.

Mielestäni fakta on myös se, että "epäasiallinen", tai "lapsellinen" käytös on yksinkertaisesti paljon "kotiin kahdeksalta virkkaamaan"-lifestyleä hauskempaa. Tietysti voisin perjantai-iltana valmistautua seuraavaan kokeeseen/hakea töitä/stressata tulevaisuutta, mutta jos elämä on niin sanotusti tehty nautittavaksi, miksei tee sitä parhaaksi näkemällään tavalla? Tietysti minun moraalikäsitykseni osuvat esim. pilvenpolton vastaisiksi, mutten minä heitä tuomitse (monet hyvät ystäväni käyttävät kannabista). En koe, että asia kuuluu minulle. Jos he saavat kiksejä hidasälyisyydestä ja yksinkertaisille asioille hekottamisesta, mitäs viddua minä olen siihen puuttumaan? Samaa mietin myös tuon nuoren miehen tyhmyyden kanssa. Jos kerran haluaa näyttää typerältä leikkimielisesti nylkyttäessään kavereitansa julkisella paikalla, sama nylkyttää. Eihän kylähulluus muille kuulu. Tai jos haluaa juoda itsensä tainnoksiin halvalla jenkkiviskillä, eikös se ole itsestäänselvyys? Mitä vittua se muille kuuluu, miten minä aikaani haaskaan? Periaatteessa minusta tuntuu, että suomessa saa tehdä mitä haluaa jos on ns. "rauhallinen", mutta jos ADD:stä kärsivä nuorimies näyttää typerältä, se on pedofiliaa pahempi synti. Mikä ihmisiä tässä maassa vaivaa? Miksi ne pienimmät asiat ovat aina pahimmat?

Nimenmuutoksesta

Minua alkoi jotenkin vituttaa toi Ironinen Angstiblogi, siitä ei tullut blogin pääosittaista sanomaa selväksi. Uusi nimi: "Vaaleita tyttöjä ja mustaa huumoria" kuvastaa ehkäpä hieman ivallisesti tämän blogin tekstejen tasoa. Se on se Amerikkalainen poliitikko, joka sanoo "fuck" suorassa lähetyksessä kansalliseen töllöttimeen Sunnuntairukouksessa. Myös sivun osoite on muuttunut. Käsittääkseni se nykyjään on www.vaaleitalutkia.blogspot.com/fi/mikävitunlie.

Ei mulla muuta, haistakaa viddu.

Kaikkea sitä kuuleekin

Kaikkia mielisairauden hyvän maun tuolle puolelle yltäviä ehdotuksia sitä kuulee, mutta äskeinen oli kaikkein paras: Minulle suositeltiin kirjailijan uraa. En ole varma, mitä siitä sopasta syttyisi mutta voisin kuvitella seuraavaa...

Kaikki esikoisromaanithan ovat täysin sama kirja. Se yksi kriitikoiden haukkuma, mutta jostain syystä yleisön rakastama irvokas kirjallinen mätäpaise jonka tekstin rivous lähentelee härskeimmillään Johanna Tukiaisen ulkomuotoa. Myös muutamia ex-tyttöystävien tissikuvia ja laimeita populaarikulttuuriviittauksia saattaa kuulua. "Kuinka Homopetteri kuuntelikaan sitä W.A.S.P.in levyä minkä hintteyttään kerkesi..." ja niin edelleen. ...Pointtini on se, etten uskalla julkaista kokonaista kirjaa täynnä sysimustaa huumoriani/ankeita mietteitäni, koska tämä kansa on jo ihan riittävän masentunutta ilmankin esikoisromaaniani. Tosin testamentin toivossa voisin tämän tehdä ja kirjoittaa takakanteen pyytäväni faneilta mitättömiä omaisuuksiaan, täytyyhän kirjailijankin ryypinkinsä kustantaa muullakin kuin turvonneilla persposkillaan. Tekstini saattaa näyttää ja kuulostaa Teemu Viemerön juttujen plagioimiselta, mutta kertokaahan minulle: Olisiko minusta teidän mielestänne irvokkaan kirjallisen mätäpaiseen ylpeäksi luojaksi?

Nykyaikainen, moderni, ihanan kamala holhousyhteiskunta

Jokus sitä vain ihmettelee, että mitähän vittua tämän maailman konservatiiviperkeleet pienissä, vitun tyhmissä päissään oikein kelaavat? Nykypäivän ärsyttävä holhousmoraali tuntuu iskevän kaikkialla muualla, kuin missä sitä tarvitaan: Pikkulasten ihanteissa.

Minusta se on ihan vitun kieroutunutta että täällä uuden, vähemmän villin lännen ihmemaassa, auvoisessa Suomessamme aikuisen (tai henkisesti vähemmän aikuisen) miehen täytyy näyttää 30-vuotiaalta voidakseen ostaa kaljaa ja tupakkaa, mutta 12-vuotiaat esiteinitytöt saavat kulkea julkisella paikalla häiritsevän paljastavissa topeissa ja minishortseissa, kaiken kansan kammoksuttavana taas toisten ihailtavana. Esimerkkinä tässä tuodaan se, että kun minä olin pikkupoika, telkkarista tuli Batman. Sarjassa seurattiin hieman moraalisesti kyseenalaisen supersankarin arkea piestessä kriminaaleista paskat pihalle, mutta hyvällä maulla. Lapset puettiin lapsen näköisiksi ja aikuiset pitivät huolen etteivät nämä kulkisi huorahtavissa H&M:n topeissa. Mitä vittua kymmenessä vuodessa tapahtui? Nykyään jopa lapsille suunnatut piirretyt tuntuvat paikoin käsittelemään parisuhdeongelmia, kauneusihanteita, sun muita asiota joista lasten ei kuuluisi vielä tietää vain jotta paheksuttava, väkivaltainen Batman voitaisiin siirtää DVD-bokseihin meitä hardcorefanaatikkoja varten. Jokseenkin suuri osa keski-ikäisistä naisista Yhdysvaltojen valituskerhon johtoportaissa paheksuvat enemmän siis supersankareita, sotureita ja sensellaisia "lapsiraukkoja turmelevia saatanallisuuksia" hyssytellen 2010-luvun huorahtavien muoti-ihanteiden haitallisisten vaikutusten sosiaalisesti epävarmoille pikkutytöille. Siis minua rehellisesti sanottuna puistattaa elää itseni kanssa kulkiessani muina miehinä keskustassa ja nähdessäni vähäpukeisia teinityttöjä ja joudun vakavasti miettimään: "Onko tämä tyttö edes todellisuudessa sen ikäinen miltä näyttää?"

Tottakai olen itsekin jonkin asteinen moraaliton rotta jonka lempilausahduksia ovat Hail Satan, Perkele ja I love to say fuck, joka rakastaa Jack Daniel'sia ja joka kuuntelee saatanallista Rockmusiikkia päivät pitkät. Tosin itse oikeutan epämiellyttävän asenteeni sillä että minä sentään vielä kuljen suurin piirtein täysissä pukeissa julkisella paikalla, enkä muista olisinko esitellyt shorteista paljastuvia säärikarvojani enempää itsestäni . Mieluummin olen moraaliton egoisti kuin huorahtava pikkulapsi... Henkisestihän minäkin olen varmaan viisivuotias, mutta olen sentään fyysisesti lähempänä miestä kuin poikaa... Perkele!

Suuresta intohimostani

Olen jo vuosia havitellut amerikkalaisen Valentine-yhtyeen Today it Begins-debyyttiä. Yhtye valitettavasti hajosi, eikä levyä ole sen jälkeen oikein iTunesia kauempaa saanut... Sekin tosin vain amerikkalaisesta. Kiitänkin yhtyeen sydämellistä kitaristia Eric Mataa, joka osoittautui erittäin mukavaksi mieheksi, (Just Breathe) levyn lahjoittamisesta!

Jotenka. Levy alkaa mahtipontisella Glorialla, oikein miellyttävää rokkia suoraan helvetin siloposkisista syövereistä. Ensimmäinen juttu, mikä mieleen jää ovat haastavat instrumenttiosuudet. Kitaristit Eric Mata ja Clayton Ryan (The Natural Born Killers) tekevät oivaa työtä keppejensä kanssa! Clayton myös paukuttaa rumpuja varsin mallikkaasti.

Seuraavana alkaakin nimikkobiisi Today it Begins, joka onkin hieman rauhallisempi. Juurevaa Rockia yhdistettynä monimutkaiseen kitarointiin, mutta mihinkään Dream Theater-asteelle ei kuitenkaan mennä. Today it Begins on hyvinkin toimiva kipale, vaikkei yhtä hurjaluontoinen kuin Gloria. Marshallit ärjyvät komeasti!

Shadow Within on ehkä yksi pop-henkisimpiä kappaleita levyllä. Diskobiitillä ja kitaravalleilla ajettu kertosäe tukee hyvin vokalisti Emily Ellisin hävyttömän kaunista ääntä. Tosin biisi on myös tasapaksuin kaikista, eikä se ole välttämättä huono juttu!

Let Go on myös yksi popimpi luritus levyltä. Menevällä pianointrolla lähtevä biisi räjähtää tosin äkkiä kitarariffittelyihin, mikä minua ei haittaa koska levyn kitarasoundihan on siis IHAN VITUN hyvä! Kitarat murisevat kuin HIMin debyytillä, mutta siistimmin. Anyway, Let Go:ssa Emily Ellisin artikulointi on kauneimmillaan. Sorjasoundinen Poplaulaja toimii rokkibändinsä tukemana erittäin hyvin! Nerokas konteksti, ellen sanoisi.

In Vein pärähtääkin jo vähän rokimmin, Valentinen tavaramerkiksi havaittu melodinen rokki toimii nyt astetta uptempommin kuin aiemmin, myös kiippareita havaittavissa kitaraharmonioiden alta. Puhtaat kitaramelodiat A-osissa ovat jo ehkä häiritsevän tuttu ilmiö. Tosin en anna tämän häiritä, koska biisit ovat niin hyvin tuotettuja ja taitavasti rakennettuja.

All or Nothing on albumin sinkkujulkaisu ja ensimmäinen biisi jonka bändiltä kuulin. Todella Paramore-henkinen Rockluritus toimiikin ehkä levyn parhaiten! Kova tempo ja nätisti paukkuvat rummut ovatkin yksiä levyn miellyttävimpiä ominaisuuksia.

Home on ehkä levyn kevein biisi, hyvin radioystävällinen, keskitempoinen rokkibiisi. Home erottuu levyltä kaikkein parhaiten juuri häpeämättömällä popahtavuudellaan, siinä missä muut biisit ovat hankalia soittaa, Home on pirullisen helpon kuuloinen luritus.

If I Could Pretend on verrattavissa Paramoreen jälleen kerran. Biisi soi komeasti kitaroiden ja rumpujen hoitaessa poljentoa, Ellisin aloittaessa laulamisen, kappale toimii kuin häkä! Biisi on verrattavissa Let Go:n melodiseen meininkiin kovemmalla tempolla ja isoimmilla kiveksillä.

No way Out on Poprockin parhaimmistoa! Helvetin toimiva meininki sisältyen keskitempoiseen ja duurivoittoiseen meininkiin. Kertosäe on myös hieman Let Go:n hengessä vedetty, mutta C-osaan mennessä kappale saa hieman omaa ilmaa kuulostamatta hiilipaperikopiolta.

Huomattavimpia vetoja levyllä on Madonnan Like a Prayer-cover raskailla Rock-kitaroilla. Like a Prayer jäi pois Amerikan versiosta. Homen tapaan Like a Prayerin Valentine-sovitus on aika helppo biisi. Myös basisti Dan Kremer oikeasti jopa kuuluu tässä biisissä, mikä on hyvä puoli.

The Unknown on hieman Industrial-hengessä väsätty, selkeästi raskaampi biisi. The Unknown jäi pois perusversiosta, mutta sain itselleni käsiin Japanin painoksen jossa onkin jokainen biisi Too Far Gonea lukuun ottamatta. En ihmettele jos Amerikan painoksesta Unknown jäi pois, kappale on selkeästi raskaampi kuin muut ja paikoin jopa hieman painostava. Viehättä bonus on myös se, että rumpalikitaristi Clayton Ryanin lauluääntä kuullaan tällä kappaleella. Kappaleessa on myös kitarasoolo, mikä ei olekaan huono juttu. Niitä ollaankin tähän mennessä jo vähän kaivatu!

Päätösraitana toimii myös yksi hevimpi veto. Manipulating the Truth on kovatempoinen rokkibiisi, joka The Unknownin tapaan jatkaa raskaampaa artistista linjaa. Myös tavattavissa on kovasti rakastamani diskokomppi!

Pähkinäkuoressa: Today it Begins on erittäin kelpo Rocklevy! Jos melodioita, harmonioita ja rytmikikkailua etsii, tämä on juuri se levy mitä kaipaat. Myös paikoin on muutamia kinkkisiä tilutuksia. Albumin kokoonpano on:

Emily Ellis: Laulu

Clayton Ryan (The Natural Born Killers): Kitarat, Rummut, Laulu

Eric Mata (Just Breathe): Kitarat

Dan Kremer: Basso

Musikaalielokuvista

En ole koskaan erityisemmin pitänyt musikaalielokuvista, koska jokainen musikaali tuntuu olevan se sama romanttinen komedia laulujen kanssa eri asusteissa. Katsoin tässä tänään (käytännössä katsoen eilen) Rock of Agesin DVD:ltä ja olin karkeasti pettynyt...

...Ei sillä, että elokuvassa olisi mitään suurempaa moitittavaa. Premissi oli ihan kiva Rock 'n Rollin ylistyslauluna, mutta elokuva oli täydellinen hiilipaperikopio jokaisesta genrensä edustajasta joista ensimmäisenä tuli mieleen se paskin: High School Musical. Tämä sysipaska elokuvatrilogia kertoo korispelaaja Troy Boltonista ja hänen tyttöystävästään Gabriellasta jotka osaavat (ULLATUUS!) laulaa ja tapaavat toisensa romanttisesti uutena vuonna ja rakastuvat ja blaablaablaa. Rock of Ages seuraa samaa linjaa eri asusteissa. Elokuva sijoittuu kahdeksankymmentäluvun Los Angelesiin, missä pitkätukkaiset miehet kukoistivat ja strippibaaribisnes oli järkevää. Elokuvan päähenkilöt (joiden nimiä en edes muista) tapaavat toisensa The Bourboniksi kutsutun rokkibaarin edustalla ja tyttö astuu tähän paikkaan töihin korvatakseen edellisen työntekijän. Tottakai tästä kehkeytyy vuosisadan rakkaustarina draamoineen ja onnellisine loppuineen ja blaablaablaa... Muuten Rock of Ages olisi yhtä paska kuin High School Musical, mutta elokuvasta sivistyneet voivat bongata aikakautensa hittejä ja ovelia populaarikulttuuriviittauksia. Mm. Michael Monroen juliste esiintyy miespäähenkilö... ...Drew:n seinällä. Sain elokuvan DVD-version lahjaksi tädiltäni ja hänen mieheltään jotka elokuvaa hehkuttivat. Tosin ainoat hetket jolloin minulla nousi minkään laisia tunteita pintaan oli kuullessani Warrantin ja Whitesnaken hittejä ja nähdessäni SPOILERIHÄLYTYS hassunhauskan hinttikäänteen kahden keskeisimpien hahmojen välillä, myös rokkitähti kukavittulie oli erittäin viihdyttävä hahmo, vaikkei sekään erityisemmin mieleen jäänyt. Näitä plussia lukuunottamatta elokuva oli melko mitäänsanomaton kokemus...

Miksi elokuvamusikaalit ovat aina samanlaisia? Eritoten jos se sama vanha kaava on erittäin tylsä. Kun olet nähnyt Mamma Mian, olet nähnyt ne kaikki.

Minua pyydettiin kirjoittamaan niistä pienistä asioista, jotka saavat minut pysymään täällä tappamatta itseäni

Songwriters: Valo, Ville Hermanni

We can be like all the others
With no way to go
Paint ourselves into a corner with hope
This could be the end of everything
Afraid of
A dream of one

-Chorus-
Let's hope these heart's for one another
It's worth all wounds, it must be
If I'm drawn and quartered
It's only for you
Hold that thought down forever
In all shades of blue

So why won't you (why won't you)?
Been waiting to
Why won't you go on and run?

Every part of me wants to believe
There's a darkness we need to feel
For the brightest light to be seen and felt inside
Only because of you
[ Lyrics from: http://www.lyricsty.com/him-drawn-quartered-lyrics.html ]
Chorus
Let's hope these heart's for one another
It's worth all wounds, it must be
If I'm drawn and quartered
It's only for you
Hold that thought down forever
In all shades of blue

Why won't you go on and run with them?
Run away, go on and run away
And I'll stay
Drawn & Quartered (x3)
For you

It's all I can do, my baby

Hold that thought down forever
In all shades of blue
Why won't you?
I'll wait for you
Why won't you?
Go on and run
Why won't you
Go on and run
Run away

Let's hope these heart's for one another
It's worth all wounds, it must be

Hold that thought down forever
In all shades of blue

Always

Drawn & Quartered lyrics © Kobalt Music Publishing Ltd.

Tyhjänpäiväisistä juhlapäivistä

Minua vituttaa suunnattomasti turhat juhlapäivät. Tänään nyt näin helatorstain näennäiseksi kunniaksi ajattelin listata vitutuksen syitä näistä täysin merkityksettömistä kirkollisista juhlapyhistä.

Minua vituttaa nämä kirkolliset juhlapäivät, jolloin mitään järkevää ei todellisuudessa tapahdu. Vain satukirjassa tapahtui merkittäviä asioita jonka vuoksi ruokakaupat ja palvelut pitää sulkea. Todella ärsyttävää, tottakai lomapäivät kelpaavat mutta nämä tyhjänpäiväiset juhlat voitaisiin poistaa ja venyttää vaikka Joulua. Silloin sentään syödään mahat täyteen ja saadaan materiaa, tästä päivästä ei hyödy mitään! Pitäisikö minunkin tästä lähtien joka Huhtikuu juhlia Sauronin tuhon päivää? ...Elokuisin kenties saattueen lähtöpäivää?

Pointtini on se, että Joululla on selkeä funktio. Silloin tavataan sukulaisten kanssa saman ruokapöydän ääreen kittaamaan vino rougea ja syömään hyvää safkaa... Ja sitten ylipainoinen alkoholisti saapuu tuomaan lapsille leluja ja isommille lapsille muuta kivaa materiaa... Esim. Vaikka käteistä, vappuna vedetään perseet, Juhannuksena naidaan, pääsiäisenä syötetään naapurin kakaroille napalminalleja, jne... Sitten tulevat Helatorstai, pitkäperjantai ja niin edelleen... Näinä päivinä ei ole mitään järkevää syytä istua kotona ja nääntyä koska Citymarket on kiinni... Ei kertakaikkiaan mitään. Ei pääse edes kaljaa ostamaan, koska kaikki kaupat ovat kiinni, helatorstaina yksinkertaisesti kuuluu vituttaa. Kristinuskon yksi osa on ilmeisesti tehdä ihmisten elämistä yhtä helvettiä, jotta jumalanpelko ja taivaaseenpääsyn toiveet kasvaisivat...

Vastaus Marionette Dollin blogikirjoitukseen. (Hanki se vitun kommenttisektio)

Puusta tehty ystäväni on huolissaan nykyajan lastenkasvatuksesta. Syytäkin on olla, sillä olen itse ihan samaa mieltä. Koska tämä nukenperkele ei osaa laittaa kommenttipalstaa blogilleen, vastaan pointteihin näin julkisesti.

Eli, tässä muutamia modernin lastenkasvatusten epäkohtia:

1: Lapset yliarvioidaan

Mielestäni lasten henkinen kapasiteetti ollaan yliarvioitu, lasta ei saa kurittaa fyysisesti millään tavalla, vaikkakin selkeästi ollaan todistettu että nämä ns. Jonnet ovat henkisesti liian vajaita oppiakseen komentelulla ja argumentoinnilla. Lapset ovat melko tyhmiä ja henkisesti kehittymättömiä otuksia, joten mielestäni lapsen (hyvällä maulla) läimäyttäminen on ihan OK. Lapsi on kuin koira, joka ei ymmärrä virhettään muuten kuin ehdollistamalla.

2: Vanhempien ihmistuntemuksen vähäisyys

Raamatussakin mainittu "Kohtele toista kuin itse itseäsi haluaisit kohdeltavan-mentaliteetti" on ihan vitun typerä. Tottakai lapselle pitää olla niin reilu kuin lapsi ansaitsee, mutta onko tosiaan siinä iPhonen ostossa 12-vuotiaalle lapselle mitään järkeä? Kannattaako liian nuorelle kakaralle antaa pääsyä internettiin? En myöskään tajua, mikseivät vanhemmat puutu ärsyttävien kakaroidensa energiajuomafiksaatioon... Jos minulla olisi lapsia (taivaan kiitos, ettei ole) ja nämä käyttäisivät energiajuomia, kakarat saisivat vähintään kuukauden verran istua kotona. Jos olisin tarpeeksi rikas, laittaisin heille siksi ajaksi kotiopetustakin, jotta vitutus olisi mahdollisimman korkea. Tottakai kielletyt asiat viehättävät lapsia ja nuoria enemmän, mutta nykyään kiellon uhmaamisesta ei anneta asianmukaista kuritusta.

3: Koulujärjestelmän typeryys

Koulu on elintärkeä, totta. Mutta kuinka monta lasta oikeasti loppuelämä kiinnostaa kun se ei ole kunnolla edes alkanutkaan? Miten saat lihavan, ylimielisen ja sivistymättömän kakarasi edes jollain tavalla tajuamaan? No, sanomalla hänelle suoraan. Kouluissa ollaan huolissaan lasten ammatinsaannista, mutta entäpä jos korostettaisiin yleissivistyksen kehittämiseen kuten alkuperäinen idea olikin? Vanhemmat voisivat varmasti toitottaa lahjattomille kakaroilleen miten ylipainoisia, typeriä ja sivistymättömiä nämä ovat ja kertoa heille, kuinka heistä tulisi parempia jos kävisivät koulunsa edes jollain tasolla kunnialla. Kukaan ei pidä tyhmistä ihmisistä ja lapset ovat valitettavan tyhmiä.

4: Vanhemmiten lastasi voisi kohdella tasa-arvoisemmin

Toki pointtini kuulostavat Adolf Hitlerin mielipiteiltä, mutta lasta voisi myös alkaa vanhemmiten kohtelemaan tasa-arvoisemmin. Ei mitään hirveitä hyppyjä, koska liian nuorena liikaa ihmisoikeuksia tarkoittaa liikaa itsenäistymistä... Voin kantapään kautta sanoa, että liian itsenäinen liian nuorena on ihan hirveä kohtalo. 4-vuotiasta tottakai pitää kohdella kuin pientä lasta, mutta 14-vuotiaalle voisi jo antaa hieman sitä omaakin päätösvaltaa itsestään. Tosin silti tämä edellyttää lapsen käytöstä. Jos kyseessä on joku energiajuomatapaus, siltä varmasti voi karsia tiettyjä mukavuuksia kuten rahaa tai tietokoneen.

PS: Minua ei kiinnosta mitä te olette tekstistäni mieltä, nämä ehdotukset tulevat ihmiseltä joka ei voi sietää yläasteikäisiä junnuja/pieniä lapsia. Fakta on se, että me olimme lapsina parempia kuin nämä röökiä polttavat paskanokat.

KAHDEN TUHANNEN KATSOJAN ANGSTIHAASTE!

Jos saatte katsojalukuni kahteen tuhanteen ennen Toukokuun viidettä päivää, minä, Nico Pohjola lupaan ja vannon kirjoittaa teennäisen positiivisen blogikirjoituksen ja keksiä kymmenen hyvää puolta elämästä! Kusitte viimekertaisen haasteen, jospa tällä kertaa teistä olisikin johonkin!

Outous pähkinäkuoressa

Olen tavannut säälittävän elämäni aikana aika vitun typeriä/ärsyttäviä ihmisiä, siis oikeita maanvaivoja. Sittemmin olen alkanut ihmetellä tätä etenkin teini-ikäisten keskuudessa esiintyvää kapeakatseista muoti-ilmiötä: "Persoonallisuus on perseestä!"

Olette varmasti kaikki joskus tavanneet "outoja" ihmisiä. Oletteko te epäpyhät perkeleet koskaan miettineet näitä tilanteita objektiivisesti? Varmasti meistä jokainen tuntee joitakin tahdittomia mulkkuja jotka enemmän tai vähemmän tahattomasti loukkaa toista ihmistä keskustelutilanteissa. Anyway, tapaat vaikkapa kotikaupunkisi/kellarisi keskustassa jonkun normista poikkeavan henkilön (enkä nyt viittaa hipsteriin) ja tämä alkaa automaatiosta vituttaa sinua. Entäpä jos tässä tilanteessa vertaisit tätä oudoksuttavaa kaveria johonkin todelliseen riesaan? Siihen vittupäähän joka heittää typeriä mielipiteitään puolitutuille, aukoo päätänsä, etc... Sitten tulee vastaan se kaveri keltaisessa T-paidassa ja vihreissä farkuissa ja jotenkin kanavoit aggressiosi näitä ihmisiä kohtaan tietämättäsi häneen. Tämä saattaa toki kuulostaa kofeiiniaddiktin horinalta, mutta olen pohtinut tätä käsitettä viimeiset viisi minuuttia ja tullut siihen tulokseen, että eteenkin nykyajan nuoret ovat vielä kapeakatseisempia kaappihomoja kuin vanhainkodin 80-vuotias Eino, joka on vain yksinkertaisesti kyllästynyt vihaamaan erilaisuutta. Nykyään taas ollaan asemassa jolloin nenäkkäät ääliöt elävät sosiaalisten paineiden orjina ja sen vuoksi morkkaavat kaikkia, jotka eivät kuulu heidän omaan massaansa... Vaikka itse morkattavat tietoisesti olisivat ihan eri "sceneä".

Käytetään esimerkkinä erästä henkilökohtaista instanssia: Kuljen muina miehinä keskustassa ja joku viisitoistavuotias räkänokka tulee urputtamaan minulle pitkästä tukasta ja "hintahtavasta" ulkonäöstä. Nykyään Oulun keskustassa ei enää edes seitenkymppiset, vittuuntuneet muorit jaksa urputtaa minulle olemuksestani ja sitten joku minua kolmisen vuotta nuorempi kakara jaksaa... Onko meidän sosiaalinen yhteiskuntamme jotenkin taantunut? Huvittavinta skenariossa oli se, että tämä nuorimies piti omaa limenvihreää tuulitakkiaan ja lökäfarkkujaan ilmeisesti täysin vakavastiotettavana eikä aavistanutkaan, että tämä look olisi minusta äärimmäisen "gay". Siinä sitten ystäväni kanssa naureskelimme nuorukaisen näsäviisaille kommenteille. Kaveri kehtasi jopa alkaa heittelemään minulle naisasioista, johon vastasin että "Kello on jo vähän yli kahdeksan, eikö mamma kutsu jo kotiin?". Halpa heitto, tiedän mutta miten 160 senttimetriä hatun kanssa, selkä suorassa seisova junnu uskaltaa tulla täysi-ikäiselle kaverille heittelemään juttua naisista kun itse on todennäköisesti pahimmillaan nuuhkinut isosiskonsa pikkuhousuja? Tietenkin itsekin olin (ja olen edelleen) paikoin nenäkäs ja ylimielinen, mutten todellakaan uskaltanut useampaa päätä pidempää kaveria mennä haastelemaan hurjimmissa unelmissanikaan? Eikö yläastekakaroita yksinkertaisesti piestä tarpeeksi? Ei sillä, että itse olisin tätä tekemässä mutta en kiellä etteikö mieleni tekisi...

Taisin eksyä kontekstista, anyway... Pointtina oli se, että 40 vuotta täyttävä faijani kertoi minulle, että hänen teini-iässään homottelu oli coolia. Itse kun olin kavereiden kanssa ala -ja yläasteella, ei homous ollut mitenkään outoa tai väärin, sillä monet meidänkin kaverimme hässiskelivät poikien pukuhuoneessa. Onko muoti muuttunut taas siihen junttimaiseen ennakkoasenteeseen, että jos olet outo, homo, rokkari tai mielenvikainen, sinun nenillesi saa hyppiä vaikka olisit kaveria metrin pidempi ja paljon vahvempi? Myös viisitoistakesäiset pikkuserkkuni monesti inisevät ikäluokkansa poikien retardaatiosta, mitä en käsitä. Eikö tuossa iässä pitäisi yrittää kaikkensa saadakseen sitä kaiken elämän Alfaa? Nämä jannut sitten syljeskelevät tyttöjen kengille ja aiheuttavat itsetietoisesti sukupuuttoa homo sapiensrodulle, kun tulisi panna teiniraskauksia alulle? ...No, eipä se minua haittaa, ihmisyys on ihan perseestä. Kaipa tässä systeemissä jokin on menossa pahasti päin vittua... En toki halua kuulostaa pikkuvanhalta 18-kesäisenä haukkuessani "nykynuoria", mutta asia on ihan oikeasti näin... Myös tuntuu, että kaikki teinit kutistuvat vuosi vuodelta. Kun minä olin 13, olin lähes metrikahdeksankymmentä. Nykyään tuntuu, että kakrut ovat kymmenvuotiaan koossa. Elämäntavat... Rööki ja vastaavat, mietin vain, että missä vitussa se moderni kasvatus viipyy? Elämme aikana jolloin kaikki muu paitsi pedofilia on sallittua ja silti kaikkea mahdollista erilaisuuteen viittaavaa vihataan. Tulevatko nykyään kaikki yläasteikäiset maaseudulta/lestadiolaisperheistä? Tottakai kaikilla on ennakkoluuloja, mutta hei haloo. Emme me elä enää kasareilla...

Viesti ystävättäreltäni: "You have truly lost everything"

Tällä kertaa palaan viihdyttämään teitä muiden yksityisasioista ah, niin kiinnostuneita Suomalaisia puhumalla teille yksityisasioistani.

Ihan näin realistisella tähtäimellä, minä olen aika vitun lahjaton ihminen. En osaa kovin montaa hyödyllistä asiaa, ja netkin jotka osaan, osaan puolivillaisesti. Olen ehkä verbaalinen lahjakkuus, soitan taitavasti kitaraa ja osaan vittuilla ihmisille tarpeen tullen, mutta siihen se jääkin.

Erään enemmän tai vähemmän aidosti huolestuneen ystävättäreni mielestä elämäni on menossa alamäkeen, mikä ehkä johtuu lisääntyneen huolettoman alkoholinkäyttöni, välinpitämättömän asenteen, yleisen vihamielisyyden ja harkitsemattoman käytöksen johdosta. Mutta onko tämä kaikki tuomittavaa, jos voin ihan rehellisesti sanoa olevani onnellisempi kuin olen koskaan lyhyen muistini mukaan ollut? Joidenkin mielestä olen kävelevä luonnonkatastrofi, kuntaas toisten mielestä on jotenkin niin vitun taiteellista elää päivittäisessä "kiirastulessa". Myönnän, että olen viettänyt elämäni nyt teini-iän alkamisestä lähtien eräänlaisella "Haistakaa vittu-asenteella", mutta kun on "menettänyt kaiken", ei pitäisi olla enää mitään menetettävää. Ehkä voisin ihan vittuillessani todistaa tämänkin väitteen vääräksi ja mennä sotkemaan raha-asiat, ihmissuhteet ja oman psyykkeeni vielä taitavammin. Pystyn kyllä alittamaan riman vielä tästä tilanteesta kevyesti, silti monen mielestä olen elämäni surkeimmassa jamassa jos en juurikaan muista hoitaa asioita kuten vuokra, etc... Ja vietän viikonloppuni miellyttävän turrassa mielentilassa. Mutta tätähän se on, elämä on ihanaa juuri sellaisenaan. Eihän nämä asiat tästä tule koskaan paranemaan.

"It's such a wonderful life, I know nothing's gonna be alright." - Murderdolls

Saatan kuulostaa siltä tyypilliseltä pessimistiltä, mutta pyrin kyllä tuomaan esille ihan järkevän pointin. Ihmisen elämä on loppujen lopuksi aika turha kokonaisuus. Olemme täällä suurin osa turhaan ja osa meistä tekee "suuria tekoja", muta todellisuudessa nämä suuret teotkin ollaan tehty ihan turhaan. Kaiken kukkuraksi lopulta tämä universumi murenee ja kaikki meidän tekomme pyyhkiytyvät kaikesta historiasta ikuisuudeksi. Aikakäsitys itsessäänkin murenee ja kaikki mitä joskus oli, pyyhkiytyy lopullisesti. Universumi paikkana romahtaa ja Adolf Hitler on aivan yhtä mitätön kuin sinäkin, joka tätä olet typeryyspäissässi ruvennut lukemaan. Todellisuudessahan elämä on aivan yliarvostettua.

Siitä vähiten kiinnostavasta aiheesta

Teen tämän näin paremman tekemisen puutteessa, ja koska kuuntelen muutenkin liikaa musiikkia. Se on yksi niistä harvoista asioista joista voin oikeasti väittää tieteväni jotain.

Joo, olen hintti joka diggailee Suomen suurinta vientituotetta, HIMiä. Itseasiassa se on suosikkiyhtyeeni tämän säälittävän universumin säälittävistä bändeistä.

Anyway, HIM julkaisi tänään uuden Tears on Tape-albuminsa, jonka minä tietystä fanboyna ennakkotilasin jo kauan aikaa sitten. (Todellisuudessa huomasin tämän olevan mahdollista viikkoa ennen julkaisua) HIM lupaili paljon kyseiseltä levyltä, kuten esimerkiksi paluuta musiikillisille juurilleen. Tämä myös kävi osittain toteen, mutta minusta tämä on yksi kokeellisimpia HIM-levyjä edellisen ohella. Bändin soundi on toki palautettu siihen vanhaan tuttuun, jossa rumasti turisevia kitaroita on siis ihan vitusti ja kiippareiden volyymi vittumaisesti minimissään, mutta biisejen rakenteet ovat hyvin epätavallisia yhtyeelle. Ville Valon äänensävy myös on paikoin hieman oudoksuttava, mitäköhän vittua sekin piripää on nenäänsä vetänyt, kun hänen soundistaan on tullut niin pahasti nasaali?

Nyt saan tämän kuulostamaan paskalta levyltä, se ei ollut tarkoitukseni. Tears on Tape on yksi HIMin vahvimpia julkaisuja vuosiin ja biisit ovat kaikki mielenkiintoisia omilla tavoillaan. 

Levy alkaa komeasti kiippari-introlla nimeltä Unleash the Red, jossa yhdistetään 70-luvun analogikiipparisoundia raskaaseen melodiakiertoon, joka saa sinut tuntemaan kuin pelaisit NES-pelikonsolilla jotain varhaista saatananpalvontasimulaattoria. 

Seuraavana levyn todellinen avausraita All Lips Go Blue oli itseasiassa minulle kokemuksena jopa hieman puuduttava vain koska oli kuullut sen jostain Brittiläisestä radiosta kuukausia ennen levyn julkaisua ja luukuttanut kappaleen puhki. Tosin erinomainen viisu oli kyseessä, sillä se teki selkeästi kunniaa Type O Negativen goottimetallimeiningille ja kuulosti oivasti Greatest Lovesongsin aikaiselta HIMiltä, ennen Jenkkejen levymyyntipaineita ja ennen Skrillexin debyyttilevyä, ennen Justin Bieberin uraa ja ennen Twitteriä. 

Seuraavana Love Without Tears alkoi komeasti turisevalla kitarariffillä ja kappaleen kulku oli miellyttävän keskitempoista ja melodista. Olenkin aina ihaillut herra Valon säveltämistaitoja melodioiden saralta. Kosketinsoittaja Burtonin suoritus on tuttuun tapaansa erinomaista, harmi vain että se ei tällä levyllä parrasvaloihin päässyt, sillä kyseessä on vahvasti kitaravetoinen levy. 

I will be the End of You alkaa runsassointisella Sabbathilta varastetulla riffillä, mikä toimii ihan vitun hyvin! Biisi esitettiin alunperin Turussa Tapaninpäivänä ja ryssittiin Tavastian uudenvuodenkeikalla. Levyllä se toimii huomattavasti paremmin, sillä Valon ääni pysyy kasassa ja raskaat kitarat tuovat tämän ehkä jopa AC/DC-henkisen biisin alle mukavan Sabbathmaisen soundimaailman.

Levyn nimikkobiisi ja single Tears on Tape on yksi kahdesta levyn balladista. Tears on Tape on edennyt erinomaisesti Jenkkilehti Loudwiren yleisöäänestyksissä ja onkin erinomainen balladi, vaikkakin mielestäni uutukaisen tylsimpiä hetkiä. Hieman Screamworks... (2010)-henkinen luritus on vain ehkä hieman turhan pliisu makuuni.

Toisessa singlessä nimeltä Into the Night onkin jo hieman enemmän palleja. Rokkiriffillä lähtevä jytäbiisi on koko komeudessaan taidetta ja kertosäkeessä Villen falsetit soivat kauniisti. Tosin HIM:illä on ollut viimevuosina tapana laittaa levyjensä paskimmat biisit singleiksi, joten tämäkin hyvä biisi on HIMin tasolla melko keskinkertaista.

Hearts at War on ehdottomasti yksi levyn parhaita hetkiä, taas kerran komeaa riffirokkia jossa Villen sävellys/sanoitustaito pääsee kunniaansa. Kertosäkeen sanat jäävät tehokkaasti soimaan päähän ja perkeleen isot kiipparimelodiat ovat puhdasta kultaa käärittynä mithrilketjuun suoraan Tolkienin kieroimmista seksifantasioista!

Trapped in Autumn on yksi Tears on Tapen enemmän tai vähemmän karmivista kiippari-instrumentaleista. Biisissä nätisti kilkuttavat pianot ja kylmät kiipparimatot tuovat sellaisen mukavan onton fiiliksen juuri ennen levyn ehkä parasta biisiä, mikä ei ole todellakaan huono juttu!

No Love on taas näin yllättäen kitarariffillä ajettua Rokkia. Biisi on hyvin kasarihenkinen, mikä ei minua haittaa. Kertosäkeen lemmenkaipuu yhdistettynä Right Here in My Arms (Razorblade Romance, 2000)-henkiseen renkutukseen toimii aina.

Drawn & Quartered on ihan vitun hyvä balladi, levyn pisin biisi on abouttiarallaa viisiminuuttinen, erittäin kaunis teos joka edustaa HIMin romanttisempaa puolta. Biisistä tulee mieleen Join Me:n herkkyys ja Screamworksin kepeä poprockfiilistely. En voi kun epäillä seksuaalista suuntautumistani biisin kertosäkeessä, jonka popahtavat melodiat saavat musiikillisen penikseni seisomaan kovemmin kuin edes runkatessani. Niinkin perverssiltä kuin vertaukseni saattaakin kuulostaa, tämä on positiivinen kommentti kaikin tavoin.

Lucifer's Chorale on selkeä tribuutti Sunn0n Drone Doom-fiilistelylle. Biisi sisältää pelkkää kitaran turinaa about minuutin verran. Ainoa varjopuoli ovat lähes kivuliaat kitarakierrot, joita voisi verrata porakoneeksi tärykalvossasi.

When Love Starts To Die on Tears on Tapen täydellinen päätös. Herkät lyrikat ja Black Sabbath/Type O Negative/Cathedral-henkinen helvetillisen hidas poljento Villen alarekistereiden ohella tuo kivasti mieleen Venus Doomin (2007) ajoittaisen Doom Metal-flirttailun, mikä ei minua todellakaan haittaa sillä tämä on minun suosikkimateriaaliani HIMiltä. Tämä bändi on todellakin parhaimmillaan raskaampina hetkinään, vaikka kovasti pidänkin myös HIMin kauniista powerballadeista, kuten edellämainittu Drawn & Quartered. Mukavan karmivat kiipparisoundit kertosäkeessä tuovat myös sen tarvitun metallisävyn, minkä suurin osa äijäliiton kaappihomoista kieltävät jo ensimmäisillä nuoteilla.

Kiss the Void on erillinen raita, vaikka loppupeleissä se on hyvin yhtenäinen When Love Starts to Die:n kanssa, lasken tämän kauniilla kitaralla koristellun instrumentalin osaksi sitä biisiä, joten tämä ei suurempaa arviota tarvitse.

Näin pähkinäkuoressa: Suurella intohimolla seuraamani bändin uutukainen on ihan VITUN kova lätty, enkä kadu käyttämääni kolmeatoista euroa iTunesin nettikaupassa.

Miksi, Shem? Miksi!?

Joillekin saattaa ehkä misogynistisen huumorintajuni viljelemisen jälkeen kaappifeminismini tulla hieman yllätyksenä, mutta heittäkäämme se sivuun. Haluan nyt kysyä naisilta heidän itsetunto-ongelmiensa syistä vedoten anonyymisti muutamaan kokemukseeni heidän kanssaan.

Miksi vitussa naisen itsetunto on Suomessa niin vitun pohjamudissa kuin vaan voi olla? Vaikka harva sitä uskookaan, olen naisten suuri fani ja eritoten minua vituttaa osittain jopa surettaa tilanteet joissa todistan ystävieni heikkoa itsetuntoa/vaurioitunutta minäkäsitystä. Satun nimittäin tuntemaan saatanan lahjakkaita nuoria naisia omissa rooleissaan, jotka rankaisevat itseään liian rankalla kädellä pienistä virheistä, supermalleihin verrattavia kaunottaria, jotka vertaavat itseään Tukiaisen kaksoisolentoihin, jne. Tyypillisiä naiskliseitä. Se mitä en vain tajua on, että miksi vitussa nämä kliseet käyvät niin perkeleen usein toteen? En todellakaan nauti kuunnellessani ystävieni vuodatuksia liittyen heidän huonoihin puoliinsa, sillä yleensä ne ovat helvetillisillä kalibereilla liioiteltua paskaa. Jotenkin minusta tuntuu, että juuri se nätimpi sukupuoli pitää tietoisesti itseään miestä alempi-arvoisena vaikkakin tasa-arvo on mielestäni eritoten rakkaassa Suomessamme suhteellisen hyvinvoivaa... Jossain paikoissa jopa kääntymässä toisinpäin.

Tottakai jotkut äärifeministit syyllistävät tästä edelleen miehiä, mutta itse pidän tätä perättömänä panetteluna koska suurin osa parhaista ystävistänikin ovat tässä asiassa vahvasti naisten puolella ja yleensä kohtaamani sovinismi on vain typerän huumorin tuote. Jos me miehet oikeasti olemme tähän syyllisiä, taitaa olla että alan harkita itsemurhaa entistä tarkemmin. Jokseenkin yleensä pystyn muiden epäonnelle nauramaan ja vitsailemaan näin suht. anonyymissä blogissa, mutta tämä asia ei enää huvita edes minua.

"So beautiful with a blood-stained head. I wish I could've been there" - The Murderdolls

Koska säälin heitä

Jollette tienneet, pidin kovasti Paramore-yhtyeestä aikoinaan. Minua ei kiinnosta mitä te tästä minun ei-niin-salaisesta musiikillisesta suosionkohteestani ajattelette, mutta heidän uusin albuminsahan on hatullinen paskaa.

Onko se jotain taiteellista itseironiaa, että Paramoren uusimman levyn singlet kuulostivat aivan kamalalta kuralta? Itsehän tutustuin Amerikkalaisjättiin jo heidän debyyttilevynsä "All we Know is Falling":n aikoihin. Diggasin kovasti tästä hieman punkahtavasta Rock-asenteesta, mutta tämä tietysti keveni vuosien mittaan. Suurin menestys käsittääkseni tapahtui kakkoslevy "Riot!":n aikana, mitä en yhtään ihmettele sillä se on täynnä tarttuvaa poprokkia. Loistava levy, ellen itse sanoisi... Seuraava levy olikin toimiva hiilipaperikopio edellisestä, vaikka yksi musiikkivideo siihen sysipaskaan Twilight-franchiseen sijoittuikin.

SITTEN tuli se vitun pohjamuta: Täysin inkoherenttia Indie-älämölöä uudemmilla sinkuilla. Eihän niistä perkele saa edes mitään irti... Vitun hipsterit, olette pilanneet musiikkimaailman tulevaisuuden. Itsekin eräänlaisessa Hipster-indie-mikävitunliebändissä soitin, mutta siinä sentään oli enemmän järkeä kuin typerästi kiekuva laulajatar, (älkää käsittäkö väärin, neiti Williams osaa kyllä asiansa edellisillä levyillä) ja tylsä kitarariffi... Miksi liika musikaalisuus saa aikaan epämusikaalisuutta?

"Let the suicide of music take control" - Deadsy

Shameless self-vitun-promotion!

Hei, te vastenmieliset mulkunperserunkkarit! Minä ja hengentuotteeni: Nikki Suicide's Immoral Existence Band, teemme albumia. Wau! Siis vähäks päheetä? Anyway, yhden esikatselupaskan olemme pistäneetkin teidän harmiksenne internetin surumieliseen maailmaan ja tässähän toi olis: HOMOT!

Dying in Dreams

Syntynyt yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä ja se vituttaa

Hei, te vitun rumat ja typerät ihmisperseet!

Tänään minä aion inistä teille siitä miten minua ärsyttää nykyajan purkkapopjenkkipopulaarikulttuuri. Siis eihän se minua muuten erityisemmin kiinnostaisi, mutta siirrymme taas lempiaiheeseeni eli Type O Negativen ylistämiseen.

Siis minua vitutttaa katkerasti se kuinka karseaa paskaa ihmiset kehtaavat radioihin, telkkareihin ja jopa vessan seinätuherruksiin tunkea. Periaatteessa minulla ei ole mikään sitä vastaan, että Jenkkiläinen botoxlutka tienaa elantonsa lausumalla huonoa runoutta halvan dubstepkopioinnin (ks. Nicki Minaj) koristamana, mutta kun se syrjäyttää sellaiset nerot kuin Ville Valo, Peter Steele, John Lee Hooker, Jay Gordon, Carlton Bost, Christopher Hall tai Elijah Blue Allman (Googlaa nämä nimet, minä en ole mikään hipster), asia kyrpii minua suunnattomasti. Tiedän vain yhden henkilön, joka on päässyt Beatleshittejen raiskaamisesta kuin koira veräjästä ja se on Peter Steele. Tiedän vain yhden ihmisen, joka on onnistunut myymään kaksi ja puoli miljoonaa levyä hillumalla hintahtavassa minkkiturkissa pinkillä taustalla ja se on Ville Valo. Tiedän myös vitun monta ihmistä, joka ovat onnistuneet tärvelemään musiikkimaailman elektrojumputuksen ja ruman afroamerikkalaisen naisen pärstän vilauttelulla ja se on kuka tahansa kenen idea Nicki Minaj ja vastaavat jumalanpilkat ovat.

En ole mikään vitun rasisti, mutta nämä henkilöt antavat kaikille mustille, mulateille ja vähemmän valkoisen herrarodun edustajille huonon maineen. En yhtään ihmettele miksi harkitsen itsemurhaa...

Myös internetkieli vituttaa minua suunnattomasti, onko mitään retardimpaa kuin LOL, tai ROFLMAO, jne? Myönnän etten itsekään mikään maailman lahjakkain (saatikka älykkäin) kynäniekka ole, mutta sen verran pitäisi osata kirjoittaa ettei tarvitse apinoiden kohellusta muistuttavia viestejä Facebookissa, Twitterissä tai missä helevetin kuusessa se sitten liekään.

Kuten maailman nerokkain televisiosarjan hahmo, Hank Moody totesi

"All that LFMAO is contributing the death of English language as we speak."

Minusta se on aika surullista, että oman syntymävuotensa mainitseminen julkisesti on häpeällinen ja arkaluontoinen asia.

UPDATE! Miksi vitussa toi pienempi otsikko on vitullisen valtava? Todella kyrpiinnyttävää. Haistakaa vittu, Blogger!

Eläimellistä vitutusta

Hail Satan, kävin kouluni kanssa jossain vitun Ranuan eläinpuistossa ottamassa valokuvia raadonsyöjäpöllöistä ja vastaavista elikoista. Tässä muutama seikka miksi tästäkin voi inistä:

Ensinnäkin reissu sisälsi lähinnä video -ja valokuvausta... Elukoista. Siis hei haloo, olen toisella vuosikurssilla. Kyllä tähän mennessä osaan ottaa valokuvan jostain vitun helmipöllöstä! Kaipa ideana oli "yhteisöllistää" opiskelijoita heikäläismäisten ykkösvuosikurssin opiskelijoiden kanssa... Vitut siitä mitään tullut... Lähinnä, koska ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat ovat vitun ärsyttäviä, ylpeitä kusipääteinejä jotka kokevat olevansa vissiinkin niin vitun cooleja, ettei heidän tarvitse ottaa kontaktia muihin opiskelijoihin... Tai sitten ovat ne ääripääyksilöt jotka tekevät tämän turhankin innokkaasti. Opiskelu on kauttaaltaan perseestä...

PS: Ihan piruuttani en laita tähän yhtään niitä vitun eläinkuvia, haistakaa paska!

Vitutusmanifesti

Tällä kertaa käsittelemme turhautumisen saatanallista manifestia

Bloggerin käyttöliittymä designpolitiikassa on kautta aikain ollut yksi paskimpia systeemejä like ever. Minua vituttaa suunnattomasti kuinka vaikeaksi ollaankaan blogin ulkoasun käsitteleminen tehty. Aivan perseestä! Muistan kun tätä nykyistä ulkoasua väänsin ja millaisen työn ja tuskan takana tämä design olikaan ollut. Ja nyt kun suunnittelen blogisivuni revamppaamista, onkin mietinnän alla "Onko tämä paska sen arvoista?"

Toinen asia, mitä en ymmärrä on typerien ihmisten huumorintajuttomuus. Harrastan kieltämättä vitsailua oudoista ja tabuista asioista, kuten lapsensurmista ja saatananpalvonnasta mutta onhan se jo perkele kumma kun oma rakas äitini pitää näitä juttuja jotenkin todenperäisinä... Siis, hei haloo! Kuinka uskottava käsite elämäänsä kyllästynyt, sairauslomalta toiselle siirtyvä vajaa täysi-ikäinen nuorimies voikaan olla?

Myös vittuunnun suunnattomasti pelkästään tänne kirjoittamisesta. Kuvitteletteko oikeasti, että minua voisi vähempää kiinnostaa kirjoittaa tänne teille minun mitättömistä ongelmistani? Kaikki lähti liikkeelle huonosta  vitsistä, johon ikäänkuin jäin jumiin ja nyt kanavoin tarpeetonta ja lapsellista angstiani teidän kaikkien luettavaksi. Ainakin positiivisia puolia elämässä ovat HIMin uuden levyn ilmestyminen ja se, että tänne saa käsikirjoitus-standardejen mukaisen fontin. Tätä harvinaista herkkua ei löydy edes koulujeni tietokoneilta, mikä on mielestäni jokseenkin huvittavaa... Toisinaan myös vitun säälittävää.
Melkein pahempaa kuin näiden teini-ikäisten wannabe punaviherituhippikommareiden kapitalismivastaiset kommentit vailla minkäänsorttista syvempää perehtymistä asiaan. Vihaan vassarismia muodin vuoksi... Ja vassarismia yleensä. En todennäköisesti myöskään pidä sinusta yhtään, hyvä lukija. (Muutama harva ja valittu eliittijoukostani kyllä löytyy, mutta jätän heidät nolaamatta mainitsematta) 

"What would your favorite way to die?"

"I don't care as long as it happens now." 

Tämä neronleimaus käy usein mielessäni katsellessani vähä-älyisiä kanssaihmisiäni, toivottavasti nautitte tämänpäiväisestä kirjoituksestani. Niitä saattaa tulla vielä muutama lisääkin... Hyvää päivänjatkoa, ampukaa itsenne.

UPDATE!

Näin käyttöliittymistä puheen ollen, Windows 8 on maailman syöpä! Ei minulla muuta.