Hyvät otsikkoideat alkavat ehtyä...

Tämän kirjoituksen ajaksi palautan blogini takaisin alkuperäisille juurilleen, eli angstin ja teini-iän tuskien sysimustaan maailmaan.

Vaikka koenkin ohittaneeni nämä vaiheet jo aikapäivää sitten ja vitutukseni on nykyjään enemmänkin aikuisiän tuskista valittamista, ajattelin hetkeksi luopua aiheellisesta kitinästä ja valittaa muutamasta asiasta vailla sen suurempaa intellektuellista agendaa näiden kahden aihepiirin ajaksi.

Vitutuksen aihepiiri 1: Niinkutsutun suomalaisen identiteetin junttius, byrokratia ja vastaavat piikit jokaisen maamme kansalaisen lihassa.

VITTU! Yksi asia mikä minua on kaikki nämä vuodet yhtä lailla vituttanut on suomalaisen identiteetin junttius. Juuri tämä tarpeeton xenofobia ihan omankin maan kansalaisia kohtaan, yleinen suvaitsemattomuus ja vanhanaikaisuus ottaa kupoliin ihan satasella! Muun muassa yksi ärsyttävimpiä piirteitä on työssä käyvien ihmisten tarpeeton käsitys omasta paremmuudestaan ja se yleensä tuodaan esille nimenomaan jos puhe on täysipäiväisistä muusikoista/muunlaisista taiteilijoista. Härskeimmillään tämä tuodaan esille ihan niille nuorille piruparoille, jotka jopa haluaisivat tylsää 8 tunnin työpäivää, mutteivät sitä saa.

Nämä perkeleet, jotka ovat oman työnsä saaneetkin jo 15 vuotta sitten suhtautuvat nuorempiin polviin ylimielisesti, unohtaen että itsekin ovat joskus joutuneet työstään taistelemaan ja sitten nauretaan ja osoitellaan "laiskoja nuoria" päin. Vitun tekopyhää keekoilua...

Sitten mennäänkin taiteilijatyyppeihin. Vaikkakin olen vähän sell-out ja aion ajaa media-alan opintoni loppuun ensi syksystä lähtien, olen vakavasti yrittänyt luoda itselleni elantoa muusikkona. Hieman olen siinä onnistunutkin hirveällä itsepromootiolla ja muulla vastaavalla, mutta ei se ole vielä penniäkään tuohta omaan pöytääni tuonut. Yleensä, jos yritän myytävää musiikkiani markkinoida esim. jollain mukahauskalla vitsillä kuten "auttakaa mua maksamaan vuokrani": aina joku näsäviisas mulkvisti sanoo "mene töihin". Kysymys kuuluukin: Eikö muusikko ole työ? Tietysti freelance-luontoisiin hommiin aina omat skeptikkonsa löytyy, mutta taiteilijan/viihdyttäjän rooli musiikin antimin on yllättävän työläs. Alas rustaankin pari hyvää pointtia yksinkertaiselta kuulostavan homman työllistävyydestä.

1. Hurjasti vaihtelevat aikataulut: Normaalisti päivät eivät ole kovin pitkiä, jos soitosta puhutaan. Bändi saattaa kokoontua treenikämpälle kerran viikossa soittamaan biisit, juomaan kahvit ja painuu sitten koteihinsa. Yleensä tosin kotonaankin aina edes yksi jäsen pienemmästä bändistä hoitaa esimerkiksi markkinointia. Esimerkiksi itse olen täysin vastuussa orkesterini nettisivujen toteuttamisesta, sosiaalisesta mediasta miinus Facebook, johon muutkin vähän osallistuvat, sinkun mainostamisesta ja biisejen tekemisestä. Sitten menemmekin biisejen tekemiseen, joka saattaa toisinaan viedä taiteilijan vapaa-ajasta 20 minuuttia, joskus 2 vuotta.
2. Fyysiset rasitteet: Ensimmäinen asia mikä monilla tulee varmaan rockmuusikon fyysisistä rasitteista mieleen on kuulovauriot, mutta tämä on todellisuudessa melko liioiteltu ongelma koska vain tyhmimmät soittavat suojaamatta korviaan. Menestyneimmillä jampoilla tietenkään ei kovin suuria fyysisiä hommia ole koska roudarit, mutta esimerkiksi minun bändilläni oli onnea löytää mies, joka tekee sitä kokemuksen ja (mikäli on mistä repiä) palkkaosinkojen toivossa. Hän on silti vain yksi ylimääräinen käsipari, eli meidän on pakko toimia yhdessä esimerkiksi backlinen kasaamisessa. Myös esiintymistilanteissa minä lukeudun niiden rämäpäisempien joukkoon eli niska, selkä ja muut vastaavat paikat kramppailevat.
3. Räjähdysvaara, hermoromahdukset: Itse lukeudun monesti impulsiivisiin, kiukutteleviin mulkkuihin ja olenkin saavuttanut jonkin asteisen paikallismaineen tämän kaltaisena henkilönä. Monesti joutuu suunnittelemaan asioita ja sitäkin useammin todistamaan kuinka tasan tarkkaan jokainen suunnitelmasi hajoaa pirstaleiksi muutamassa sekunnissa. Viitutus on infernaalinen! Olen myös melko tarkka ja vaativa visiostani/asioiden hoitumisesta, joka toisinaan saa minut menettämään malttini jopa bändikavereideni saamattomuuteen. Tosin ymmärrän myös sen että olen hyvin pikkutarkka, ellen jopa kohtuutonkin toisinaan kanssamuusikoitani kohtaan, mikä saa minut usein pyytelemään anteeksi stressaamisesta johtuvaa äyskimistäni. Myöskin hauska fakta on se kuinka suomalaiset suhtautuvat suomalaiseen bändiin hyvin epäluuloisesti ja lyttäsivät muun muassa ensisinkkumme vaan, koska se maksoi. Vielä tämän bändin historian aikana en ole koskaan kuullut ulkomailta mitään muuta kuin positiivista palautetta tosin! ...Joka tapauksessa minulla on taipumusta ottaa asioita turhan paljon harteilleni jos musiikista puhutaan ja se saa minut erittäin stressaantuneeksi.

Toisinaan unohdun jaarittelemaan itselleni tärkeistä aiheista ja nyt onkin aika sulkea musiikki pois ja siirtyä takaisin suomalaisuuden junttiuteen. Tottakai lasken kuluttajien nihkeyden osaksi tätä aihealuetta, mutta siirrymekin nyt siihen arvomaailmaan ja xenofobiaan. Itse olen esimerkiksi kohdannut kuittailuja nimen omaan kliseisestä 80's time warp-elämäntyylistäni ja ymmärrän sen täysin... Tarvitseeko sitä silti suomessa olla niin kaavoihinsa kangistuneita, että sitä ainaista suvivirttä pitää olla puolustelemassa vaikka virsihän on selkeää uskontuputusta? Ovatko suomalaiset niin selkärangattomia, että esitetään kovia isänmaanrakastajia mutta ruotsalaisten pakottaman kristinuskon ylistyslaulua pitää sitten kutsua osaksi sitä ah, niin ihanaa, "suomalaista identiteettiä"? Jos noissa junteissa olisi yhtään enemmän miestä, he palvoisivat Ukko Ylijumalaa ja joisivat Suomiviinaa!

Myöskään en ymmärrä ns. vanhanliiton "äijien" muutoksen pelkoa. Edelleen tämän "sivistyneen hyvinvointivaltion" konservatiivisimmat asukkaat katsovat esim. homoutta kieroon ja tuomitsevat ihmisiä ihonvärin perusteella... Tottakai, terve maahanmuuttokriittisyys on minusta ihan sallittua koska kriminaaleja ei tarvitse tänne päästää... Mutta onko jokaikinen maahanmuuttaja automaattisesti rikollinen? Ja miksi paljon puhuttua homoutta pidetään niin kuvottavana? Itse en ikinä ymmärtänyt tätä, lapsenakaan en koskaan nähnyt kahdessa saman sukupuolen edustajassa viattomasti suukottamassa toisiaan mitään erikoista. Voidaan tämä erilaisuuskammo tiivistää yksinertaisempiinkin asianhaaroihin. Esimerkiksi jo tästä "supisuomalaisesta" miehet ovat lyhyttukkaisia, armeijan käyneitä vaimonhakkaajia-mentaliteetista poikkeavia yksilöitä karsastetaan jo Oulun korkeuksilla.

2: Aikuiseksi kasvamisen vastenmielisyys

En tiedä ovatko muut suurin piirtein täysi-ikäiset kohdanneet samaa ongelmaa, mutta itselleni "aikuistuminen" ja vastuun ottaminen kuulostavat äärimmäisen vaikeilta ja vastenmielisiltä tapahtumilta. Jo jokapäiväisen köyhänmiehen byrokratian kohtaaminen pistää saman tien vuolaasti kiroilemaan ja huutamaan vitutuksesta. Nämä nenävarttaan meihin nuoriin katsovat byrokraattitantanperkeleet tuntuvat tekemän aikuistumisesta mahdollisimman vastenmielisen riitin kaikkine täytettävine lappuineen ja tavattavine sosiaalityöntekijöineen.

Vaikka itse rakastan sitä faktaa, että saan vihdoin tehdä näennäisesti mitä huvittaa, olen myös toisinaan tietynlaisessa lohduttomuuden tilassa liittyen siihen että vapaus itseasiassa vain vähenee mitä vanhemmaksi olen tullut. Lapsena sai temmeltää huolettomasti ja ainoat säännöt olivat vanhempieni asettamat kotiintuloajat ja vastaavat. Nykyään omillani asuvana pitäisi mukautua tietynlaiseen yhteiskunnalliseen muottiin, kuulua systeemiin ja olla hyödyllinen osa yhteiskuntaa. Nämä vaatimukset tuntuvat itselleni toisinaan kohtuuttomilta ja olen myöntänyt sen itsellenikin, etten ole todellakaan valmis kasvamaan aikuiseksi. Tällä hetkellä haluaisin soittaa rockia koko yön ja juhlia päivät, mutta se on toisinaan mahdotonta. Silti ajan itseni taloudellisiin vaikeuksiin jääräpäisesti viettämällä isoäitini sanoin "itsetuhoista elämäntyyliä" joka tapauksessa mistä sitä sukulaisten vittuilua saankin sitten kuulla. Aina kun otetaan puheeksi "vastuun ottaminen", työnhaku ja vastaavat asiat tunnen itseni väistämättä hieman alakuloiseksi. Lapsena aikuistuminen on vilpittömästi masentava konsepti.

PS: Suunnitelmanani oli kirjoittaa kunnianhimoinen lista vitutuksen aiheista, mutta kirjoitusta tehdessäni synkistely alkoi masentaa itse kirjoittajaa. Jatkoa seuraa, kun lopetan itsesäälissä vellomisen.