Palataas hetkeksi todellisuuteen, jooko?

On se rakkaat lukijat, perkele kumma kuinka aina palaan tänne takaisin kun kuvittelen asioiden muutuvan paremmiksi. Todellisuudessa elättelen naurettavia toiveita sielunrauhasta, vaikka tiedän etten sitä tule koskaan saamaan. Olen tuomittu tekemään tätä teidän naurunaiheenanne ikuisesti...

Mutta se mitä en ymmärrä onkin varsin mielenkiintoinen konsepti, kun kuvittelen hetken aikaa hormoonipäissäni maailman olevan mielekäs paikka, se jotenkin taianomaisesti kääntää itsensä minua vastaan. Ikäänkuin jokin korkeampi voima haluaisi minun hurmaavan huumorintajuni olevan täällä piristämässä teitä makabeerin kielenkäyttöni kanssa. Esimerkkinä kun kuljen tyytyväisenä rakkaan sumuisen kotikaupunkini raunioilla keskustassa ja kuvittelen olevan mukava maaliskuinen kevätpäivä, tytöt kohta kuljeksivat vähäpukeisina ja aurinko paistaa, sitten joku alkoholisoitunut vajukki tulee pilaamaan päiväni kysymällä minulta paljonko kello on. Kuvittelevatko he oikeasti, ettei minulla olisi parempaa tekemistä? Näkeehän sen kellon nykyään joka viidennen talon seinästäkin. Myös nämä wannabetaiteilijahipsterit osaavat ärsyttää minua kyllä maailman kusiseen tappiin asti. He ja heidän mukaoivaltavat mielipiteensä yhteiskunnasta ja vassaripiiparoinnin turmelevat ajatuksensa ovat epäloogisia ja moraaliajattelun turmelemia. Eivätkä he edes ole hyvännäköisiä... Parisuhdekumppanit ovat ylitsepääsemättömän kiintyneitä minun kaltaiseeni ihmisperseeseen, jota on elämänsä aikana vertailtu muun muassa Adolf Hitleriin ja Kyösti Pöystiin. Ehkäpä minä oikeasti tarvitsisin jotain Anonyymit Kyynikot-vertaistukiryhmää koska näin pähkinäkuoressahan minulla on kaikki hyvin, mutta sekään ei riitä vittu mihinkään.