Siitä vähiten kiinnostavasta aiheesta

Teen tämän näin paremman tekemisen puutteessa, ja koska kuuntelen muutenkin liikaa musiikkia. Se on yksi niistä harvoista asioista joista voin oikeasti väittää tieteväni jotain.

Joo, olen hintti joka diggailee Suomen suurinta vientituotetta, HIMiä. Itseasiassa se on suosikkiyhtyeeni tämän säälittävän universumin säälittävistä bändeistä.

Anyway, HIM julkaisi tänään uuden Tears on Tape-albuminsa, jonka minä tietystä fanboyna ennakkotilasin jo kauan aikaa sitten. (Todellisuudessa huomasin tämän olevan mahdollista viikkoa ennen julkaisua) HIM lupaili paljon kyseiseltä levyltä, kuten esimerkiksi paluuta musiikillisille juurilleen. Tämä myös kävi osittain toteen, mutta minusta tämä on yksi kokeellisimpia HIM-levyjä edellisen ohella. Bändin soundi on toki palautettu siihen vanhaan tuttuun, jossa rumasti turisevia kitaroita on siis ihan vitusti ja kiippareiden volyymi vittumaisesti minimissään, mutta biisejen rakenteet ovat hyvin epätavallisia yhtyeelle. Ville Valon äänensävy myös on paikoin hieman oudoksuttava, mitäköhän vittua sekin piripää on nenäänsä vetänyt, kun hänen soundistaan on tullut niin pahasti nasaali?

Nyt saan tämän kuulostamaan paskalta levyltä, se ei ollut tarkoitukseni. Tears on Tape on yksi HIMin vahvimpia julkaisuja vuosiin ja biisit ovat kaikki mielenkiintoisia omilla tavoillaan. 

Levy alkaa komeasti kiippari-introlla nimeltä Unleash the Red, jossa yhdistetään 70-luvun analogikiipparisoundia raskaaseen melodiakiertoon, joka saa sinut tuntemaan kuin pelaisit NES-pelikonsolilla jotain varhaista saatananpalvontasimulaattoria. 

Seuraavana levyn todellinen avausraita All Lips Go Blue oli itseasiassa minulle kokemuksena jopa hieman puuduttava vain koska oli kuullut sen jostain Brittiläisestä radiosta kuukausia ennen levyn julkaisua ja luukuttanut kappaleen puhki. Tosin erinomainen viisu oli kyseessä, sillä se teki selkeästi kunniaa Type O Negativen goottimetallimeiningille ja kuulosti oivasti Greatest Lovesongsin aikaiselta HIMiltä, ennen Jenkkejen levymyyntipaineita ja ennen Skrillexin debyyttilevyä, ennen Justin Bieberin uraa ja ennen Twitteriä. 

Seuraavana Love Without Tears alkoi komeasti turisevalla kitarariffillä ja kappaleen kulku oli miellyttävän keskitempoista ja melodista. Olenkin aina ihaillut herra Valon säveltämistaitoja melodioiden saralta. Kosketinsoittaja Burtonin suoritus on tuttuun tapaansa erinomaista, harmi vain että se ei tällä levyllä parrasvaloihin päässyt, sillä kyseessä on vahvasti kitaravetoinen levy. 

I will be the End of You alkaa runsassointisella Sabbathilta varastetulla riffillä, mikä toimii ihan vitun hyvin! Biisi esitettiin alunperin Turussa Tapaninpäivänä ja ryssittiin Tavastian uudenvuodenkeikalla. Levyllä se toimii huomattavasti paremmin, sillä Valon ääni pysyy kasassa ja raskaat kitarat tuovat tämän ehkä jopa AC/DC-henkisen biisin alle mukavan Sabbathmaisen soundimaailman.

Levyn nimikkobiisi ja single Tears on Tape on yksi kahdesta levyn balladista. Tears on Tape on edennyt erinomaisesti Jenkkilehti Loudwiren yleisöäänestyksissä ja onkin erinomainen balladi, vaikkakin mielestäni uutukaisen tylsimpiä hetkiä. Hieman Screamworks... (2010)-henkinen luritus on vain ehkä hieman turhan pliisu makuuni.

Toisessa singlessä nimeltä Into the Night onkin jo hieman enemmän palleja. Rokkiriffillä lähtevä jytäbiisi on koko komeudessaan taidetta ja kertosäkeessä Villen falsetit soivat kauniisti. Tosin HIM:illä on ollut viimevuosina tapana laittaa levyjensä paskimmat biisit singleiksi, joten tämäkin hyvä biisi on HIMin tasolla melko keskinkertaista.

Hearts at War on ehdottomasti yksi levyn parhaita hetkiä, taas kerran komeaa riffirokkia jossa Villen sävellys/sanoitustaito pääsee kunniaansa. Kertosäkeen sanat jäävät tehokkaasti soimaan päähän ja perkeleen isot kiipparimelodiat ovat puhdasta kultaa käärittynä mithrilketjuun suoraan Tolkienin kieroimmista seksifantasioista!

Trapped in Autumn on yksi Tears on Tapen enemmän tai vähemmän karmivista kiippari-instrumentaleista. Biisissä nätisti kilkuttavat pianot ja kylmät kiipparimatot tuovat sellaisen mukavan onton fiiliksen juuri ennen levyn ehkä parasta biisiä, mikä ei ole todellakaan huono juttu!

No Love on taas näin yllättäen kitarariffillä ajettua Rokkia. Biisi on hyvin kasarihenkinen, mikä ei minua haittaa. Kertosäkeen lemmenkaipuu yhdistettynä Right Here in My Arms (Razorblade Romance, 2000)-henkiseen renkutukseen toimii aina.

Drawn & Quartered on ihan vitun hyvä balladi, levyn pisin biisi on abouttiarallaa viisiminuuttinen, erittäin kaunis teos joka edustaa HIMin romanttisempaa puolta. Biisistä tulee mieleen Join Me:n herkkyys ja Screamworksin kepeä poprockfiilistely. En voi kun epäillä seksuaalista suuntautumistani biisin kertosäkeessä, jonka popahtavat melodiat saavat musiikillisen penikseni seisomaan kovemmin kuin edes runkatessani. Niinkin perverssiltä kuin vertaukseni saattaakin kuulostaa, tämä on positiivinen kommentti kaikin tavoin.

Lucifer's Chorale on selkeä tribuutti Sunn0n Drone Doom-fiilistelylle. Biisi sisältää pelkkää kitaran turinaa about minuutin verran. Ainoa varjopuoli ovat lähes kivuliaat kitarakierrot, joita voisi verrata porakoneeksi tärykalvossasi.

When Love Starts To Die on Tears on Tapen täydellinen päätös. Herkät lyrikat ja Black Sabbath/Type O Negative/Cathedral-henkinen helvetillisen hidas poljento Villen alarekistereiden ohella tuo kivasti mieleen Venus Doomin (2007) ajoittaisen Doom Metal-flirttailun, mikä ei minua todellakaan haittaa sillä tämä on minun suosikkimateriaaliani HIMiltä. Tämä bändi on todellakin parhaimmillaan raskaampina hetkinään, vaikka kovasti pidänkin myös HIMin kauniista powerballadeista, kuten edellämainittu Drawn & Quartered. Mukavan karmivat kiipparisoundit kertosäkeessä tuovat myös sen tarvitun metallisävyn, minkä suurin osa äijäliiton kaappihomoista kieltävät jo ensimmäisillä nuoteilla.

Kiss the Void on erillinen raita, vaikka loppupeleissä se on hyvin yhtenäinen When Love Starts to Die:n kanssa, lasken tämän kauniilla kitaralla koristellun instrumentalin osaksi sitä biisiä, joten tämä ei suurempaa arviota tarvitse.

Näin pähkinäkuoressa: Suurella intohimolla seuraamani bändin uutukainen on ihan VITUN kova lätty, enkä kadu käyttämääni kolmeatoista euroa iTunesin nettikaupassa.